Loppupäätelmiä

Iisakki

Vielä kerran

Blogi jäi pistettä vaille, kun kotiin tulon jälkeen päivät ovat täyttyneet pihahommilla, tarharemontilla ja rajusti muuttuneella työllä Myllymäessä. Nyt kerron viimeiset kuulumiset ja ajatukset. Miltä nyt tuntuu, kun olen saanut etäisyyttä reissuun ja asettunut jälleen normaaliin elämään?

Uusia jäseniä laumaan

Aamulla lähdin ajelemaan koirien kanssa kohti Keski-Suomea. Matkan varrella porukan kokonaisvahvuus kasvoi kahdella. Ensin koukattiin Kaskensavun kennelissä, josta matkaan lähti Kaskensavun Iisak. Se on iloinen ja lupaava nuori poitsu, joka sopeutui laumaan saman tien.

Njalla on nopea oppimaan. Se osaa antaa tassua

Toinen uusi, matkalla mukaan otettu laumanjäsen onkin sitten kovin erikoinen kaveri. Pohjanmaalta matkaan lähti tarhanaali, jonka nimesin Njallaksi. Njalla tarkoittaa naalia saamenkielellä. Aluksi kämmenelle mahtunut pentu oli kovin pelokas, mutta tottui pian käsittelyyn. Tiesin, mihin ryhdyin. Olihan minulla kokemusta naaleista jo vuosien varrelta Huskypuistosta. Njalla on haaste. Se on erilainen kuin koirat, vaikka omaa myös samoja piirteitä sukulaislajinsa kanssa. Sen kanssa touhuaminen onnistumisineen ja ongelmineen on niin pitkä tarina, että siinä olisi aihetta kokonaiseen blogiin.

Valjaissa on turvallista kulkea

Kotihommia

Piha ja istutukset olivat päässeet villiintymään melkoisesti poissa ollessani. Tämän kesän ja syksyn

aikana en tilannetta täysin enää saa hallintaan, mutta onhan se kesä ensi kesäkin. Osa vanhan tarhan verkoista vaati uusimista ja tarvetta olisi yhdelle lisätarhallekin. Tietty Njalla tarvitsi myös oman tarhan, joka piti olla pomminvarma seinien lisäksi alta ja päältä. Ensin Pepin vanha tarha piti ottaa pois paikaltaan ja aloittaa koko projekti ihan alusta. Tätä kirjoittaessa enää Njallan tarhan ”sisustus” on kesken. Ei tältä mäeltä tekeminen lopu koskaan.

Pepin tarha ennen

Ensin kaikki pois

Kunnon pohjatyöt

Pepin ja Njallan tarhat valmiina (tai ainakin melkein valmiina)

Kaikki uutta. Opettelemista riittää.

Miten se työ sujuu?

Vuoden aikana muuttui todella moni asia työssäni Jämsän ammattiopistossa. Auvilan vihreät nurmikot, kasvihuoneet, kaalipellot ja istutukset ovat nyt historiaa. Uusi rakennus Myllymäessä on tullut pikkuhiljaa tutuksi. Uudella työkännykällä osaan jo tehdä muutakin kuin soittaa. Ohjelmistopaketti Office 365 otettiin käyttöön poissa ollessani. Sen sujuva käyttö ei ilman koulutusta ole lähtenyt ongelmitta käyntiin. Jopa opetussuunnitelmat puutarhapuolella uudistuivat. Laadukkaan opetuksen järjestäminen ilman Auvilassa olleita puitteita, on edelleen haaste.

Tilanne nyt

Pappa kuorsaa sisällä

Reilun kuukauden työssäolon jälkeen jouduin jo palauttamaan aiemmin puolittamani verenpainelääkityksen takaisin normaaliin. Tekemistä kotona on enemmän kuin ehdin ja jaksan tehdä. Njallan kanssa pyrin olemaan niin paljon kuin se on mahdollista, mutta välillä on aika kovin kortilla. Lauman vanhin husky, Eero voi huonosti. Sen yleiskunto on heikentynyt syksyn aikana huolestuttavalla tavalla. Se nukkuu yöt sisällä lämpimässä. Toivottavasti yhteinen matkamme jatkuu vielä. Se on minulle hyvin rakas koira.

Entäpä tulevaisuus?

Tulevaisuudestahan ei voi tietää. YT-neuvotteluilla peloteltiin reilu vuosi ja tällä viikolla ilmoitus niiden alkamisesta sitten tuli. Niiden vaikutusta ei voi vielä tietää. Aina välillä iskee kova ikävä Lappiin. Kaipaan sitä rennompaa elämänmenoa ja tuntureita. Nyt elämäni on kuitenkin täällä. Pohjoisessa käyn, kun pystyn, mutta reissut ovat varmasti harvassa. Lauma on sen verran suuri, ettei sitä mielellään jätä kenellekään hoidettavaksi. Mahdollisesti teetän vielä yhden pentueen. Sen näkee sitten ensi keväänä tai kesänä.  

Kannattiko lähteä?

Ehdottomasti kyllä. Vaikka kaikki ei mennyt ihan nappiin, sain vuodelta paljon. Sain uusia ystäviä, painoa putosi lähes itsestään reilu 10 kiloa ja vapaa-aikana tekemäni retket jäivät hienoiksi muistoiksi. Olisin katunut loppuelämäni, jos en olisi lähtenyt.

Tämän jälkeen en enää tätä blogia päivitä. Kiitos, jos jaksoit lukea. Hyvää syksyä!!

Viimeinen päiväretki

Viimeisen kerran tunturiin

Oloksen tuulimyllyjä

Porot makoilivat huipulla. Vain sarvet näkyi.

Kirjoitan tätä tihkusateisena aamulla. Huomenna tähän aikaan olen jo matkalla kotiin. Niin se melkein vuosi vierähti. Niitä tuntoja kirjoittelen myöhemmin. Pari päivää sitten tein vielä viimeisen päiväretken. En ottanut yhtään koiraa matkaan, vaan kävin ihan itsekseni nauttimassa maisemista ja miettimässä asioita.

Olokselle karvamaksaruohoa metsästämään

Hillat olivat jo yllättävän suuria 

Vanhana maksaruohokeräilijänä en voinut ohittaa mahdollisuutta nähdä Suomen luonnossa erittäin harvinaista lajia, jota kasvaa vain kahdessa paikassa, nimittäin karvamaksaruohoa. Toinen paikoista on Muonion Olostunturilla ja sinne ei ole kuin hujaus autolla. Niinpä kamera ja eväät päiväreppuun ja menoksi…vielä kerran.

 

Myös riekonmarjojen raakileet olivat jo melkein täysikokoisia.

Pieni, mutta niin sievä

Löytyihän se!!

Oloksella oli hiljaista. Vain kolme poroa märehti huipulla ja kapustarinnat viheltelivät kaihoisasti. Tiesin ettei parisenttisen kasvin löytäminen tapahdu hetkessä ja sainkin sitä tovin hakea. Lopulta löysin noin kymmenen yksilön esiintymän. Olipa se jopa kukassa jo.  Kuvien ottamisen jälkeen istuin tovin kalliolla ja ihastelin maisemia. Taisi muutama kyynelkin vierähtää. Lähestyvä tumma pilvi ajoi alas tunturista, mutta päivä oli vasta aluillaan.

Siinä koko esiintymä, minkä löysin

Pyhäjoen polku

Pyhäjoen kuohua

Sitten hieman erilaisiin maisemiin. Lappilaisittain erittäin rehevällä joenvarsialueella olin käynyt kauan sitten. Siispä katsomaan, vieläkö kotkansiivet kasvoivat lehdossa. Polulla en nähnyt yhtään ihmistä, mutta eläimiä vilahteli pyypoikueesta sammakkoon. Kotkansiivetkin kasvoivat rehevinä paikallaan.

Mahtavat kotkansiivet

Eipä voisi vesi enää kirkkaampaa olla.

En ihan ehtinyt pussaamaan, kun loikki karkuun.

Ei mikään harvinainen, mutta niin herkkä tähtitalvikki

Tarkaan kun katseli, löytyi herttakaksikkokin

Niitty

Ahonoidanlukko nousussa

Polku kiertää myös niityn kautta. Niityllä on laidunnettu karjaa aikanaan. Nyt sitä pidetään auki ihmisvoimin. Löytyipä sieltäkin kasvilaji, jota en ollut aiemmin nähnyt. Ahonoidanlukko oli vasta nousemassa, mutta hyvin jo tunnistettavissa.

Niittyä

Päiväkahvit tulella

Punainen hiekka

En ollut koskaan käynyt Pallasjärven punaisella hiekalla. Pitihän se nähdä ja niinpä suuntasin sinne keittelemään päiväkahvit ja syömään eväät. Hiekka oli punaista ja vesi kirkasta. Sitten olikin jo aika ajella takaisin ruokkimaan koirat ja siivoamaan tarhat.

Pallasjärven punaisella hiekalla

Hiekkarantaa

Viimeinen päivä

Nyt tavarat on jo melkein pakattu. Pari asiaa vielä hoidettava ja loput tavarat pakattava. Kaikkia en saa tällä kerralla menemään, joten heinäkuun aikana täytyy vielä poiketa. Huomenna kotiin…

Hetta-Pallas

Vanhoja muistoja verestämään

Bianca Pyhäkurussa valmiina ekaan kunnon nousuun.

Maanantaina aamupäivästä mietin, mitä tekisi. Hieman sateista keliä luvannut, eikä kämpillä istuskelukaan houkutellut. Niinpä päätin pakata rinkan jälleen ja lähteä verestämään vanhoja muistoja Suomen vanhimmalle merkitylle patikkareitille Hetta-Pallakselle. Jo iltapäivällä klo 16.30 olin Biancan kanssa Hetassa valmiina ensimmäiseen nousuun. Mitään sen kummempaa tavoitetta vauhdista ei ollut. Fiiliksen ja kelin mukaan päätin edetä. Pyhäkurussa tankkasin juomapullot ja lähdin nousemaan ensimmäiselle huipulle, Pyhäkerolle.

Pyhäkero

Pyhäjärvi tunturissa. Yksi lempparipaikoistani tuolla reitillä.

Kiiruna nuonon edessä,

Nelijalkainen matkaseura

Matkaseuraksi otin Biancan, joka on rauhallinen ja helppo koira. Se kantoi samaa reppua kuin Tinka kesällä 2005, jolloin kävelin reitin viimeksi. Biancaa olin opettanut jo muutamalla päiväretkellä kävelemään vetämättä alamäissä, joissa se oli kytkettynä kaulapannasta. Ylämäissä siitä sai vetoapua mukavasti. Teltassa se nukkui rauhallisesti ja ihmisiin sekä muihin koiriin se suhtautui rauhallisesti, jopa välinpitämättömästi. Silti se oli ystävällinen ihmisille, jotka sitä halusivat silitellä. Ihan mainiota matkaseuraa.

Alamäessa maltillisesti

Koira tunturissa

Rauhallinen telttakoira

Vaikka Bianca on monesti kotipihassa vapaana, pidin sen tietenkin kytkettynä koko matkan tauot mukaan lukien. Kansallispuistoalueella koirien irti pitäminen on kielletty. Lisäksi on koirien kiinnipitoaika. Tunturissa liikkuu myös muita koiria, lintuja poikasineen, poroja ja ihmisiä, jotka eivät välttämättä pidä koirista tai jopa pelkäävät niitä. Terveen järjen käyttö on siis myös suotavaa

Koira kiinni Kansallispuistossa

Harmi kun jotkut vieläkin juoksuttavat koiriaan irti tuolla. Yksi isokokoinen uroskoira oli eräillä matkalaisilla irti lähes koko ajan. Toivottavasti kiirunaemo sai sen harhautettua poikastensa luota lennellessään koiran edessä huutaen. Lisäksi näin parin ihmisen pakenevan irrallaan juoksevaa koiraa kotaan. Tuollaiset ääliöt pilaavat muidenkin koiranomistajien maineen. 

Ensimmäinen yö

Vaatteiden kuivatusta

Ensimmäinen yö vietettiin Sioskurussa. Siellä kasasin teltan pikavauhtia, sillä pysähdettyämme mäkäräiset kävivät joukolla kimppuun. Niitä olikin ilma sakeana. Aamulla keittelin teltalla aamukahvit ja –puurot. Matkaa jatkettiin tihkusateisessa kelissä. Päivällä alkoi sataa lisää. Muutama kunnon kuuro kasteli kamppeet ja niitä pysähdyin kuivattelemaan Hannukurun kodalle. Lounaan ja lepohetken jälkeen päätin vielä jatkaa matkaa.

Toinen yö

Lumikerolla hienossa kelissä

Suaskurun kodalla vaatteet olivat uudestaan läpimärät. Vitsailin lähtiessä, että tosinainen ei sadekamppeita kaipaa. Joo, todellakin kaipasin. Suaskurun kodalla ripustin vaatteet uudestaan kuivamaan. Suunnittelin vielä jatkaa Nammalakuruun samana iltana, mutta puettuani märät housut ja takin päälle, mieli muuttui. Toisaalta takana siltä päivältä oli jo 19km, joten teltta pystyyn ja unta palloon. Seuraavana aamuna kamppeet oli jälleen kuivat ja mukavat pukea päälle. Kelikin oli selkeä ja heti ensimmäisellä huipulla, Lumikerolla oli vähennettävä vaatetusta.

Valoa ja varjoa. Hienoja hetkiä ja mietteitä kaikessa rauhassa.

Koiran kanssa on hyvä nukkua teltassa...

...ja muutenkin rauhassa keitellä aamukahvia.

Vettä riitti tunturissa. Purojen vesi oli kirkasta ja maistui hyvälle.

Lintuja

Kiirunaemo ja poikanen

Tunturikihu

Matkalla näin ja kuulin tavallisia ja vähän erikoisempiakin tunturin siivekkäitä. Kuruissa lauloi sinirinnat ja rastaat. Vieläpä jokunen riekkokin innostui käkättämään aamutuimaan. Tunturissa kuuluvimmat lajit olivat niittykirvinen, kapustarinta ja kivitasku. Tunturikihuja oli useita. Kiirunoilla oli jo poikaset. Näin kaksi poikuetta, jotka toivottavasti selvisivät irti juosseen koiran hampaista. Yllättävin havainto oli punakuiri, joita oli pari. Ne lentelivät ja varoittelivat äänekkäästi.  

Punakuiri

Kapustarinta

Alas tunturista

Liesu

Matkaa Suaskurusta Pallakselle kertyy noin 22km. Se sujui reippaasti yhden pysähdyksen taktiikalla. Nammalakurussa pidettiin lounastauko ja Bianca sai rapsutuksia helsinkiläisiltä eläkeläismummoilta. Hauska porukka kerrassaan. Tällä kertaa en juurikaan jäänyt kasveja kuvailemaan. Liesu kiinnitti huomion heleän vihreällä värillään ja se piti ikuistaa.

Pallas hotelli näkyvissä

Päätepiste

Palauttava ohrajuoma

Pian jo Pallashotelli tuli näkyviin. Pihalla mäkäräiset jälleen alkoivat kiusata Biancaa. Pihassa oleskelevat porot juoksivat ötököitä pakoon koko ajan ympäri rakennuksia. Itse otin hyvin ansaitun kylmän oluen (tai oikeasti kaksi). Biancalle tarjoiltiin vettä ja herkkutikku ulkoterassille. Loistava palvelu Pallashotellilla. Kyytiä odotellessa heitin makuupussin Biancan päälle. Sen alla mäkäräiset jättivät sen rauhaan. Bianca osasi ottaa hyödyn irti suojasta ja tyytyi kurkkimaan ohi juoksevia poroja sen alta.

Bianca mäkäräisiltä suojassa

Koko matkaan meni 2 vuorokautta ja 1,5 tuntia. Mukava reissu. Reitti on helppo ja mielenkiintoinen tuntureineen ja kuruineen.

Pältsalle ja takaisin

Tunturivaellukselle Kilpisjärvelle ja Pältsalle

Ruotsin Pältsa ja minä

Luonnonkukkapäivä

Rauni Partanen tuntee Saanan rinteet.

Valtakunnallinen luonnonkukkapäivä oli tänä vuonna 19.6. Lapissa retki järjestettiin Saana-tunturille Kilpisjärvellä. Muuten ajankohta olisi ollut turhan aikainen tunturikasveille, mutta kevät on tänä vuonna 2-3 viikkoa normaalia edellä, joten toiveita kukkivien kasvien näkemiseen oli. Lähdin bussiin Pallaksen luontokeskukselta suurin odotuksin. Ylläkseltä kyytiin oli tullut jo Setälän Sanna, jonka kanssa oli tarkoitus jatkaa matkaa Ruotsin puolelle.

Näkymä Saanalta

Kasvirunsautta

Luonnonkukkapäivä osui ihan nappiin. Kasvilajien runsaus oli hämmästyttävä. Kun vielä oppaana oli mm. tunturikasvion toinen kirjoittaja, Rauni Partanen, oli havaittujen lajien kirjo taattu. Kaikkia kuvia on mahdoton laittaa tänne, mutta valikoin joitain itselleni tärkeitä ja kuvina onnistuneimpia otoksia. Mukana oli myös Lapin Kansan toimittaja, joka teki juttua retkestä. Päädyttiin sitten lehteen Sannan kanssa. http://www.lapinkansa.fi/lappi/arktiset-erikoisuudet-vetivat-kasviretkeilijat-saanalle/

Lapinvuokko

Lapinkuusio

Sammalvarpio

Lapinalppiruusu

Tunturikohokki

Liekovarpio

Punakko

Pahtarikko

Valkoyökönlehti

Sielikkö

MS Malla

Kuohkimajärvelle

Kukkapäivän päätteeksi käveltiin takaisin retkeilykeskukselle, käytiin syömässä ja hypättiin MS Mallan kyytiin. Malla vei meidät Kilpisjärven yli, josta on 3km Kuohkimajärven kämpälle.

Kohti Pältsaa

Yövyttiin kämpässä ja aamulla nakattiin rinkat selkään ja suunnattiin kohti Ruotsin Pältsaa. Reitti oli vaativa, mutta maisemiltaan henkeäsalpaavan upea. Koko reissulla nähtiin ainoastaan kaksi muuta ihmistä. Ei ollut ruuhkaa sillä reitillä. 

Räntää vihmoo. Onneksi ei pitkään.

Reitin teki haastavaksi leveät purot ja lumikohdat. Lumien yli pääsi yleensä helposti, mutta välillä ne oli viisaampaa kiertää. Lumikannen alla virtasi vesi ja kannen pettäessä oli mahdollisuus lipsahtaa sen alle. 

Alla lorisee vesi. Parempi kiertää.

Emme ottaneet turhia riskejä, vaan kiersimme kaikki vaarallisilta tuntuvat paikat. Kengät kastuivat vesistöylityksissä, joita riitti. Märät kengät ja ajoittainen vesi/räntä sade ei siltikään pilannut tunnelmaa. Koko 14km:n matkalle saatiin kulumaan aikaa peräti 8 tuntia. Se kuvastaa hyvin olosuhteita. Pältsalle saavuttua, syötiin ja sen jälkeen minä olin valmis kömpimään yläpedille nukkumaan.

Siitä vaan yli!!

Pältsa, joka tarun mukaan oli aikanaan jättiläinen

Asko Kaikusalo on kirjoittanut tarinan Tarujen tunturit. Se sijoittuu myyttiseen menneisyyteen, jossa jättiläiset asuttavat Käsivarren seutua. Tuossa tarinassa Halti kuvataan mahtavana Haltin äijänä, Haltin jättiläisheimon johtajana. Itse tarina keskittyy jörön Saanan ja hänen kauniin morsiamensa Malla-neidon häihin, joita vietetään Porojärven kirkolla. Rukkaset saanut kilpakosija, Ruotsin Pältsa, tulee kutsumattona häihin mukanaan häijyt pohjanakat, Jäämeren velhot. Näiden taika riistäytyy käsistä aikaansaaden valtavan jäävyöryn, joka peittää lopulta kaikki jättiläiset. Hääväki pakenee ja Mallan ja hänen äitinsä kyynelistä syntyy Kilpisjärvi. Lopulta vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulavat paljastaen paikoilleen jähmettyneet jättiläiset. Häistä aikoinaan paenneen lapinväen vaatteet repeilivät tuiverruksessa ja verhosivat rinteet, laet ja laaksot. Joka syksy sama väriloisto tulvehtii tunturiin ruskan muodossa ja muistuttaa näin kauan sitten dramaattisesti päättyneistä hääjuhlista
Lähde: Wikipedia

Pältsan kämppä

Ja takaisin

Korpit leikittelee

Pohkeet kokolailla jäykkinä valmistauduttiin paluumatkaan. Alun perin mietittiin mahdollisuutta palata Norjan kautta. Se vaihtoehto hylättiin olosuhteiden vuoksi. Niinpä lähdettiin takaisin kohti Kuohkimajärveä. Nyt matka joutui nopeammin, kun hankalien paikkojen ylityskohtia ei tarvinnut miettiä. Tällä kertaa kelikin suosi paremmin. Pientä sadetta saatiin niskaan, mutta ei pahasti. Yö vietettiin jälleen Kuohkimajärvellä.

Kolmen valtakunnan rajapyykki

Erikoinen näky tunturissa

Riekkopariskunta

Aamulla klo6

Mallan kautta takaisin Kilparille

Tunturikoivikko aamuauringon säteissä

Aamulla herätys oli viideltä ja kuuden maissa jo lähdettiin kävelemään kohti Kilpisjärveä, jossa oli tarkoitus hypätä bussiin klo 11.00. Aamuaurinko paistoi ja ilma tuoksui raikkaalle. Sinirinnat lauloivat kilpaa ja pohjantikka naputteli raja-aidan tolppaa. Reitti nousi Mallan rinteille, jossa päästiin ihastelemaan mm. upeaa vesiputousta mielenkiintoisine kasvilajeineen. Taaksepäin kun katsoi, huomasi kuinka vastakohtaisten keliolosuhteiden läpi oltiin menty. Suomen tunturit vaikuttivat kovin lempeiltä Ruotsin ja Norjan teräväkärkisiin lumihuippuihin verrattuna. Matka joutui kevyesti rupatellen. Retkeilykeskukselta noustiin bussiin ja taas oli yksi kokemus rikastuttanut elämää.

Kuin kaksi eri maailmaa

Ei taida enää olla tuota vaaraa.

Putous Mallan rinteellä

Kiitos Sannalle ideasta lähteä sekä tietty mukavasta matkaseurasta!!