Syksyn tuulet puhaltaa

Maaruskan parasta antia, riekonmarja

Viime viikkoon mahtui monenlaista puuhaa pentujen lisäksi. Kelit ovat selvästi viilentyneet ja lehdet putoavat puista. Puuruskasta ei ole pian kuin muisto jäljellä. Tänä aamuna oli jo maa hiukan kuurassa ja tarhassa kevyt riite vesikupissa. Viikko oli kiireinen, mutta jälleen kaikin puolin mukava.

Väinö kasvaa kovaa vauhtia

Puuhaa Huskypuistossa

Fredi on kelonut jo sarvensa

Ehdin käydä vähän puuhastelemassa Huskypuistossakin. Muutamien asiakasryhmien lisäksi

suunniteltiin syksyn viimeisiä projekteja ja nyt pitäisi vaan järjestyä aikaa niiden tekemiseen. Onneksi syysloma lähestyy. Kesällä saapuneiden eläinten, parin ketun ja supin pentujen kanssa on tehtävä tuttavuutta aina kun aikaa siihen löytyy.

Mikki ja Emilia ovat jo lähes valkoisia

Pallas

Vanha perinteinen hotelli Pallas

Koulun puitteissa poikkesimme pikaisesti Pallaksella.
Tällä kerralla tutustuimme vain luontokeskukseen ja ihastelimme tunturia alhaalta käsin. Kummasti tuli mieleen ne Hetta-Pallas-patikoinnit, jotka tein monia vuosia sitten. Joskus sinne on vielä päästävä.

Sinne katoaa Suomen vanhin merkitty patikointireitti tunturiin

Harriniva

Takaisin päin tullessa poikkesimme Harrinivan koiratarhoilla. Kyseessä on Suomen suurin (jopa maailman suurin) koiratarha. Koiria siellä on noin 420.

Harrinivan tarhoja

Juhlaa..

Johtosusi!

Perjantaina sain tekstarin veljeltäni. Olivat tulleet viettämään viikonloppua Leville. Olipa mukava nähdä heitä. Suurin yllätys tuli kuitenkin Huskypuiston taholta. Reijo ja Johanna kutsuivat viettämään iltaa kodalle syksyn kunniaksi. Heillä olikin yllätys takataskussaan. Sain upean lahjan kesällä olleen synttärin johdosta sekä tervetulotoivotuksen remmiin. Olin ihan puulla päähän lyöty yllätyksen johdosta. Nyt ei ole rakennushommat työkaluista kiinni!! 

Kyllä kelpaa näillä välineillä rakentaa

Tuhannesti kiitoksia Huskyparkin väelle ikimuistoisesta yllätyksestä!!

Pentuja

Viime viikon kuulumiset tulee vähän viiveellä, kun jutun aiheita joutui vähän odottamaan. :)

Elämä edessä

Pohdintaa

Pentuja vai ei? Kas, siinäpä kysymys. Omiin periaatteisiini kuuluu, että teetän pentuja vain, jos itselläni on tarve lauman kasvattamiseen. Myyntiin en halua pentuja kasvattaa. Siitä pitää kyllä muut huolen. Niinpä punnitsin asioita melko pitkään. Edellisestä pentueesta vuosi sitten sain vain yhden pennun. Laumani ikääntyy ja vanhemmat papat ovat jo poistuneet työkäytöstä, vaikka pientä huviajelua vielä kestävätkin. Jos aion jatkaa työhommia koirieni kanssa, on tarpeen turvata tulevaisuus.

Valintoja

Omasta laumasta oli selvää, kuka olisi tuleva emä. Jolskun tytöistä Toskal oli helppo valinta. Isää joutuikin miettimään hieman pidempään. Omasta laumastani en sille urosta löytänyt, joten se piti etsiä jostain muualta. Hiihtolomareissulla Levin Huskypuistossa (Kennel Polar Speed) katselin uroksia sillä silmällä. Suurin osa Reijon koirista on kovin läheistä sukua Toskalille (mm. 10 serkkua). Olin jo etukäteen miettinyt muutaman uroksen, joihin halusin tutustua paremmin.

Polas Speed Galevi

Veljekset puntarissa

Viikon aikana olivat ajatukset selkiytyneet ja vaihtoehtoja oli enää kaksi; veljekset Galle ja Galevi. Molemmat johtokoiria (Velipoika Ginga muuten juoksi Iditarodin viime talvena Isabelle Travadonin valjakossa). Galle oli rakenteeltaan mielestäni parempi, mutta pidin erityisesti Galevin liikkeestä valjakossa. Lopullisen valinnan tein luonteen perusteella. Galevista ei voi olla pitämättä. Iloinen ja sosiaalinen, sellainen omituinen höpöttäjä kun se on. Galevi lähti siis matkaamme, etelän lomalle. Se oli koko ajan helppo koira tarhassa.

Galevi etelän lomalla.

Pari päivää jäljellä

Synnytyksen aika

Askartelin kopinkin, jossa pentulaatikko sisällä.

Kolme uutta lauman jäsentä

Toskalin juoksu alkoi aika myöhään ja ehdittiin muuttaa Könkäälle ennen kuin synnytyksen aika tuli. Reilu kolme viikkoa Jolskun kuoleman jälkeen sen tytär synnytti kolme uutta lauman jäsentä. Synnytys ei taaskaan mennyt ihan oppikirjan mukaan ja jouduttiin hakemaan hiukan lisäpotkua oksitosiinin muodossa, mutta onneksi sen suuremmilta ongelmilta vältyttiin. Tosin yksi ylimääräinen eläinlääkärireissu ja vähän muutakin jouduttiin tekemään eläinlääkärin virhearvioinnin takia.

Tuhinaa pentulaatikossa

Pennut on vielä sisällä ja muuttavat uuteen koppiin, kunhan vähän kasvavat. Pennuista yksi on pikkuinen tyttö ja kaksi isompaa jäbää. Toisen uroksen hengitys rohisee ja tilannetta seurataan. Kaikki kuitenkin syövät ja liikkuvat ponnekkaasti. Toskal makailee tuossa vieressä pentujensa kanssa ja rauha on maassa tällä hetkellä. 

Terveiset pentulaatikosta

Kuvia viikon varrelta

Tutustumista seutuun ja yrityksiin

Tämän viikon kertomus on hyvin kuvapainotteinen. 

Maanantaina lähdettiin toisen aikuisryhmän kanssa tutustumaan Ylläksen alueeseen. Muu porukka oli enemmän ravintola/hotelli puolelle suuntautuneita, kohteet olivat vähän enemmän painottuneet sille puolelle. Ymmärrettävää, koska ei ollut ohjelmapalveluyrityksien sesonkiaikaa. Silti retki oli enemmän kuin antoisa.

Pihvikeisari 

Ensimmäinen kohteemme oli ravintola Pihvikeisari.

http://www.yllas.fi/yritykset/ravintola-yll%C3%A4ksen-pihvikeisari-kotaravintola-sarakka 

Esittelyn perusteella tuonne on joskus mentävä syömään. Paikalla on pitkät perinteet ja vahva panostus lähiruokaan sekä luonnonyrtteihin.

Lapin luonnontuotteita

Mesiangervovoide

Mesiangervovoide on talon emännän kehittämä suosittu tuote, joka elvyttää pintaverenkiertoa, helpottaa nivel- ja lihakipuja, pehmentää mustelmajälkiä, lämmittää kylmiä käsiä ja jalkoja, auttaa lasten kasvukivuissa. 

Pitihän tuota ihmevoidetta ostaa kokeiluun. Tuoksu on ainakin miellyttävä.

Äkäslompolo tutuksi

Jounin kauppa

Hetki vapaa-aikaa Äkäslompolon keskustassa. TV:stä, somesta ja hulvattomista tempauksista tutuksi tullut Jounin kauppa oli tietty pakko katsastaa. Itse kauppias Sampoa ei kuitenkaan bongattu.

Ylläshumina

Tunnelmallinen Ylläshuminan aula

Se vessa :)

Seuraava kohteemme oli Hotelli Ylläshumina, jossa paikkoja esitteli kovin tuttu vastaanottovirkailija. Kokonaisuudessaan paikasta jäi lämminhenkinen kuva. Siinä on hotelli, josta matkailija saa kokonaisvaltaisen palvelun. Eipä ihme, että paikalla on paljon vakioasiakkaita, jotka tulevat nauttimaan mukavasta majoituksesta, hyvästä ruuasta ja henkilökohtaisista ohjelmapalveluista vuosi toisensa jälkeen.

Olihan se pakko ottaa vessasta kuva, kun sitä kaikki niin kehui.

Matka jatkuu

Ylläsjärven rinteet

Takaisin tullessa poikettiin vielä ylläsjärven puolella tutustumassa Taiga-ravintolaan.

Vapaapäivä

Tiistaina vietin vapaapäivää ajellen Pellossa ja Kolarissa. Ohjelmassa siis ”kotiseutumatkailua”

Turistina Levillä

Levipassi

Keskiviikkona ajeltiin ympäri Levin aluetta Levi-passikoulutuksessa.

Kuuluisat Levin iglut

Levin alue 

Tulevaisuutta?? Hulppeat on suunnitelmat

Levin Huskypuisto

Torstaina hoideltiin Levin huskypuiston eläimiä

Takaisin Ylläkselle

Perjantaina suuntasimme jälleen Ylläkselle tarkoituksena tehdä suunnitelmia seuraavan maanantain asiakaskeikka varten.

Pakasaivo eli ”Lapin Helvetti”

"Pakasaivo on erittäin jyrkkäreunainen, syvä, lähes pohjaton saivojärvi, joka saa vetensä valtaosin maanalaisista lähteistä, saivoista. Se on mystisyydellään ja jylheydellään kiehtonut ihmisiä jo kauan. Aikoinaan lappalaiset pitivät sitä palvonta- ja uhripaikkanaan."

Hhmmmm.. Jotain outoa on tuossa paikassa tai ainakin kuvassa

Ai, kas näin päinhän se kuuluu olla

Matkalla poimittiin koululle sylillinen väinönputkea

Luontokeskus Kellokas ja Varkaankurun luontopolku

"Ylläkseltä alkunsa saava ja Kellostapulin kainalossa matkaansa jatkava Varkaankuru on satumaisen kaunis ja luonnoltaan huikean monipuolinen paikka. Varkaankurua seuraamalla voit omin silmin havaita korkeuden vaikutuksen kasvillisuuteen: kuru alkaa puurajan yläpuolelta ja laskeutuu vähitellen yhä järeämmiksi käyviin metsiin. Varkaankurun alueen lehdot ovat poikkeuksellisen reheviä kasvupaikkoja. Vanhoine puineen ja miehenmittaisine ruohoineen kuru vaikuttaa velhometsältä"

Ylikukkinut, mutta ensimmäinen näkemäni pohjansinivalvatti

Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka

Viimeksi vielä pikainen tutustuminen Kellokkaan näyttelyyn

Viimeiseksi kuvaksi valitsin Varkaankurun ystävällisen kuukkelin, jonka kanssa jaettiin evässämpylä.

Jälleen hieno viikko takana. 

Ei pöllömpi kouluviikko

Hyvin suunniteltu….

Kovin surullisten hetkien jälkeen jotain ihan muuta. Viikon mittaisen, retrohenkisen (c-kasetteineen ja nauhureineen, joka imaisi ensin kasetin nauhat sisäänsä) englannin intensiivikurssin jälkeen siirryimme takaisin tälle vuosituhannelle ja aloimme suunnitella tulevaa parin yön vaellusta. Aluksi tietenkin pohdimme riskit, perehdyimme turvallisuusasioihin sekä kävimme läpi varusteita. Sitten päästiinkin asian ytimeen eli ruokaan.

Mikäs se on kokkaillessa kun porukassa on kokki reilun 30 v:n kokemuksella :)

Hyvä ruoka, parempi mieli

Valmistelut aloitettiin suunnittelemalla ruokalista. He, jotka ovat nuorena lukeneet Viisikko-sarjaa, tietävät mikä on onnistuneen seikkailun peruspilari. Se on ruoka ja sitä pitää olla paljon…todella paljon! Suunnittelussa lähdettiin siitä, että tässä ruokaryhmässä on 5 jäsentä ja aikaa retkeen kuluu noin 2,5 vrk. Kokonaiseen päivään kuuluu aamupala, lounas, päivällinen, iltapala sekä välipaloja tarpeen mukaan. Lähes kaikki oli tarkoitus tehdä alusta asti, eikä vain marssia kauppaan ja kasata kärryyn valmiita retkimuonia.

Kuivurin kautta matkaan.

Pari muuttujaa suunnitelmissa

Aika meni rattoisasti keittiössä kokkaillessa. Koulun infrapunakuivuri kävi täysillä pari päivää kuivaten herkkuja tulevalle retkelle. Uunissa kypsyi suklaakeksit ja välipalapatukat. Blinitaikina nousi yli laitojen. Pian saatiin viesti, että yksi aikuisopiskelija ei pääsekään lähtemään matkaan. Eipä aikaakaan, kun toinenkin putosi pois. Kolmas siirtyi nuorison ruokaryhmään. Lopulta ruokaryhmässämme oli jäljellä enää Kaarina ja minä. Jos olisimme hobitteja, olisimme taputtaneet karvaisia käsiämme. Hobitit, jos jotkut, ymmärtävät hyvän ruuan päälle eikä silloin myöskään määrässä säästellä!!

Pakkailua

Kämpillä valmistelut jatkuivat. Viimeisenä päivänä sain odotetun tekstarin postista. Telttani oli saapunut ja pääsin heti testaamaan sitä. Kiitos ja kumarrus Jyväskylän koulutuskuntayhtymälle, joka huomioi 20-vuotisen työurani lahjoittamalla hyvän summan haluamaani hankintaa varten. Valitsin palkkiokseni Hillebergin Nammatj 2 GT-teltan, josta itselleni maksettavaksi jäi sangen kohtuullinen osuus. Olin jo kotona kaivanut naftaliinista vanhan rinkkani, jota olin kantanut viimeksi lähes 10 vuotta sitten. Niistä ajoista on sen verran monta vuotta (ja kiloa), että jouduin hölläämään lantiovyötä melkoisesti. Rinkkaa pakatessa mietin hieman huolestuneena myös omaa (olematonta) kuntoani. Muuten fiilis oli pääsääntöisesti hyvä koko ajan.

Hilleberg kokeiltu ja hyväksi koettu.

Vihdoin rinkat selkään ja menoksi

Eka kahvitauko.

Kun vielä koululla rinkkaan sullottiin kaikki loihtimamme herkut, painoa oli kertynyt enemmän kuin tarpeeksi. Koululla nautitun lounaan jälkeen pakkauduttiin autoihin ja lähdettiin kohti Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa. Emme kulkeneet varsinaista reittiä pitkin, vaan lähdimme nousemaan Pyhätunturiin ja seurailimme sen kylkeä. Näkymät alkoivat muuttua puuttomiksi tunturimaisemiksi. Rinkka painoi, mutta ”so what”. Kai mainitsin jo, että meillä oli PALJON ruokaa mukana? Ensimmäinen pidempi tauko pidettiin pienen rajajärven rannassa. Vaikka pidän muutenkin kahvista, tuolla se maistui ihan taivaalliselta. Todettiin kyllä, että pysyäksemme ”ruoka-aikataulussamme”, olisi pidettävä tauko ja pystytettävä kenttäkeittiö noin parin kilometrin välein.

Kuvaan kuuluisi tuoreen kahvin tuoksu. Se täytyy jokaisen kuvitella itse.

Ensimmäinen yö

Ensimmäinen leiri pystytettiin Kolmentunturinjänkälle ja vaikka kuinka yritettiin vähentää painoa rinkasta syömällä ahkerasti, jäi iltapala silti nauttimatta. Suunnitelmissa oli seuraavana päivänä huiputtaa Lainiotunturi leiristä käsin. Ennen nukahtamista pohdimme seuraavaa aamua ja retkeä Lainiolle sekä sitä, mahtuuko eväämme päiväreppuun vai onko sittenkin otettava rinkka mukaan tunturiin. Onneksi oltiin Kaarinan kanssa hiukan sivummalla telttoinemme, sen verran railakasta oli nauru pimenevässä illassa.

Mustikoita oli valtavasti eikä oikein aina malttanut kävellä ohi. Ruskan värit alkoivat myös näkyä.

Kaksi vanhaa puuta. Toinen tosin melko paljon vanhempi.

Lainiotunturille

Aamulla, tietenkin runsaan aamupalan jälkeen, olimme valmiita lähtemään huiputtamaan Lainiota. Koska nuorisoporukka ei ollut ihan ajoissa lähdössä, saatiin lähteä kahdestaan liikkeelle. Matkalla pysähtelimme muutamien kymmenien metrien välein syömään mustikoita, joita oli koko ajan ihan älyttömästi. Lainion huipulla olikin jo aika kaivaa suklaat, välipalapatukat ja energiajuomat repusta. Alamäkeen matka joutui reippaasti ja leiriin palattuamme olikin jo aika valmistaa lounas. Ehkä paras Chili con carne ikinä!!

Kaarina huipulla. Taustalla Ylläs.

Toinen yö

Toiselle yöpymispaikalle ei ollut paljoa matkaa. Sinne käveltiin Kaarinan kanssa kahdestaan ja perille päästyämme aloimme paistaa lettuja ja blinejä. Onneksi nuoriso auttoi syömisessä. Sitten vaan vatsan viereen nukkumaan, sillä aamulla oli aikainen herätys. Yöllä lämpötila kävi pakkasella ja aamulla ilmassa oli vahva syksyn tuoksu. Aamukahvin jälkeen starttasimme viimeiselle lyhyelle etapille, josta meidät haettiin autolla koululle, jonne ehdimme hyvin lounaalle!!

Paikat kuntoon ennen lähtöä.

Aamutunnelmia Hangaskurussa

Mitä jäi käteen?

Kaiken puolin loistoreissu, joka olisi tosin saanut olla pidempi, että oltaisiin ehditty syödä kaikki ruuat. Mukanamme ollut nuorisoasteen porukka oli mukava ja opettajamme Jani Vaattovaara ihan huippu. Kaarinan kanssa naurettiin välillä ihan kippurassa. Vaikka aluksi epäilin jaksamistani, ei mitään ongelmaa ollut. Paikat on vähän jumissa tietty, mutta kipinä syttyi jälleen. Tunturiin on päästävä uudestaan.

Takana ehdottomasti parhaat 3 koulupäivää!

Ympyrä sulkeutui

Kun aika on..

Kuten aiemmin kerroin, oli Yolandan matka lähestymässä päätöstään jo ennen muuttoa. Torstaina sen aika sitten tuli lähteä johtamaan muistojen valjakkoa. Tämän viikon tarinan tahdon omistaa tuolle vaatimattomalle koiralle, josta tuli tähänastisen elämäni johtokoira. Varmaan kaikista tähänastisista tarinoista tämä on eniten minulle itselleni kirjoitettu. Tämä olkoon muisto ja kunnianosoitus koiralle, jonka kanssa vietettyjä aikoja en tule koskaan unohtamaan. Jollain ihmeellisellä tavalla ymmärsimme toisiamme jopa sinä hetkenä, kun oli aika lähteä. Tästä kirjoituksesta en tee sairaskertomusta enkä mieti sitä hetkeä, kun talutin sen autoon ja vein viimeiselle piikille. Vaikka se sattui minuun, niin Jolsku oli selvästi valmis lähtöön.

Kun tiemme kohtasivat

Puolivuotiaat. Jolsku keskellä veljiensä Yukonin ja Yamahan välissä. Kuvassa myös sisko Yasmin.

Yukon ja Yolanda 5 vuotta myöhemmin Meekolla

Tulin uudestaan sesonkitöihin Könkäälle joulukuussa 2006. Olin ottanut aiemmin työpalkaksi Aakenuksen safarikeikalta (maaliskuussa 2006) Yolandan veljen, Yukonin. Joulun aikaan löysin tarhasta Yolandan, joka oli kovin arka ja jota ei oltu vielä kokeiltu valjaissa. Se ei antanut kiinni tarhassa. Aloin kesyttämään sitä käymällä tarhassa aina kun ehdin. Lopulta se ryömi luokseni varovasti häntää heiluttaen. Silloin löysimme sen ensimmäisen yhteyden välillämme.

Ensimmäinen kokemus valjaissa

Yolanda ei ollut vielä ollut valjaissa kertaakaan. Päätin ottaa sen mukaan Reijon koirista koostuvaan narttuvaljakkoon, jota ajoin välillä. Ensimmäiset 3km Yolandaa jännitti ja se juoksi mukana vetämättä. Otin sen silti mukaan vielä toiselle kierrokselle. Lähdettiin toiselle kierrokselle lähtöalueelta ja Yolandaa jännitti edelleen. Tullessamme Munajärven jäälle se laski hännän alas ja painoi korvat luimuun. Siitä eteenpäin se veti laukalla vetoliina kireällä loppukierroksen. Oli hienoa nähdä, miten se tajusi elämänsä tarkoituksen.

Retkeilyä kotimaisemissa Päijänteen selällä 

Ikävä takaisku

Johtaja siitä sitten tuli :)

Pari päivää ensimmäisen kokeilun jälkeen otin Jolskun uudestaan valjakkoon. Valjakko koostui nartuista, joilla oli juoksu ja joka sen takia kasattiin vähän sivummalle. Silloin tapahtui vahinko. Takaparin koirat purivat pääliinan poikki ja 6 koiraa lähti keskenään uralle. Johtajana oli Emma, Jolskun emä, joka toi valjakon takaisin lähtöalueelle kierrettyään lenkin jäällä. Silti vahinko ehti tapahtua. Lenkin aikana nuori Yolanda oli jarruttanut paniikissa ja sen tassut olivat rikki. Silloin ajattelin, ettei siitä koskaan tule rekikoiraa.

Uusi kokeilu

Olin todellani harmissani tapahtuneesta vahingosta. Sen takia päätin yrittää vielä uudestaan. Töiden päätyttyä Tapaninpäivänä, kasasin 4 koiran valjakon ja lähdin kokeilemaan sitä tien toiselle puolelle noin kilometrin lenkille, jota kutsuttiin hukkaputkeksi. Valjakossa oli vanhat papat Polar Speed Luppo ja Polar Speed Thur, jotka eivät olleet enää juosseet töissä sinä talvena, sekä Yolanda ja eräs nuori uros, joka pelkäsi liukasta. Näiden neljän koiran kanssa lähdettiin kaikessa rauhassa ”hukkaputkelle”. Luppo ei enää kyennyt työhön, joten se lähti takaisin kennelille. Thur oli ollut sivussa töistä jo ainakin vuoden, eikä oikein yksin lähtenyt pikkuvaljakon keulille. Mietin, että lähdenkö hakemaan toista johtajaa kenneliltä vai koetanko pärjätä näillä 3 koiralla. Hetken mielijohteesta siirsin Yolandan Thurin vierelle johtoon. Se oli nyt kolmatta kertaa valjaissa ja vieläpä ikävän toisen kerran vahingon jälkeen. Todelliseksi yllätykseksi tämä tiimi juoksi rinkiä ympäri loistavalla motivaatiolla… Jolsku ja Thur johdossa sekä takana nuori uros, joka unohti tuolloin jäätikköpelkonsa.

Keikka ohi ja takaisin kotiin

Tältä reissulta en vielä ottanut Jolskua mukaani, mutta en todellakaan unohtanut sitä. Monesti mietin, että mitä tuolle kiltille pikkutytölle kuuluu. Ajatus vaivasi niin, että vihdoin soitin Reijolle ja kysyin, saisinko Jolskun lainaksi. Sovittiin, että saan sen, mikäli lupaan tulla töihin seuraavaksi sesongiksi. Kyse ei siis ollut palkasta vaan pelkästä lupauksesta. Suostuin ja sain Jolskun itselleni. Olin Reijon töissä Napapiirin huskypuistossa ja sopimuksen mukaan sain pitää sen koko sen talven.

Ekat kisat

Jolsku oli vielä Reijon omistuksessa, kun lähdettiin kisoihin Lieksaan. Ajoin neljän koiran luokassa ja matkana oli 2 x 20km. Kisa oli Jolskun ihan ensimmäinen, mutta se juoksi silti johdossa. Toisen etapin maaliin tulossa kamppailtiin Männikön Joonaksen kanssa siperianhuskyjen voitosta. Maalia lähestyessämme sain hyvän kaulan Joonakseen ja näytti, että voitto on meidän. Noin 50 metriä ennen maalia Jolskulle tuli kakkahätä. Olen kuullut tuosta episodista vielä vuosienkin jälkeen. Se pysähtyi siis vähän ennen maalia kakalle ja me hävittiin Joonakselle 3 sekunnilla. Varikolta soitin Reijolle ja ostin Jolskun lopullisesti itselleni.

Haltin reissulla 2014 Jolsku sai vierelleen uuden opetettavan, Bilbon (Varsinaisen puupään)

Haltilla kevättalvella 2014

Vuodet siitä eteenpäin

Sen jälkeen mm. tehtiin töitä useissa eri paikoissa, ajettiin kisaa, retkeiltiin mm. Päijänteellä ja Haltilla. Jolskun paikka oli aina johdossa. Toissatalvena se johti porukkaa Napapiirin huskypuistossa neljässä viikossa 36 km vajaat 1000km, matkana pääasiassa 2km:n lenkki. Joka kerta kun lähdettiin jonnekin ajamaan, pystyin olemaan huoletta. Jolsku kyllä aina hoiti homman ”kotiin”. Myös käyttökokeessa se sai johtajaluokasta 1-tuloksen. Näyttelystä saatiin kuin saatiinkin (alapurennasta huolimatta) käyttövalioon vaadittava tulos (jopa EH). Käyttövalion arvon se sai 19.9.2013. Tarhassa sitä ei tarvinnut komentaa. Se ei tapellut koskaan. Se eli elämäänsä rauhallisena ja nöyränä koirana, joka rakasti tuttujen ihmisten rapsutuksia. Sen häntä heilui aina kun menin sen luo.

Pennut

Jolsku ja noin viikon vanhat pennut

Epäröin pitkään Jolskun pennuttamista sen alapurennan vuoksi. Purentavirhe ei koskaan haitannut sitä mitenkään, joten päätin teettää sillä pennut itselleni. Se sai 5 pentua oman laumani Polar Speed Bobon kanssa. Pennut ovat kaikki lupaavia rekikoiria ja juoksivat hyvän ensimmäisen kauden töissä Napapiirin huskypuistossa. Ne kävivät myös kokeilemassa kisauria emänsä kanssa Kuusamosprintissä 2014. Siellä juoksivat parhaan puhdasrotuisten ajan 6 koiran luokassa.

Sama poppoo ekaa kertaa kilpauralla äipän kanssa

Luopumisen surua

Onneksi Jolsku ehti opettaa johtajuuden alkeita omille jälkeläisilleen. Opetteluvuorossa Toskal.

Noin kolme viikkoa sitten muutettiin vuodeksi Könkäälle, Jolskun kotikennelin naapuriin. Jo ennen muuttoa huomaisin kasvaimen. Silti Jolskun elämä oli vielä elämisen arvoista, kunnes torstaina häntä ei enää heilunutkaan ja oli aika lähteä. Olen miettinyt näitä vuosia, jotka sain omistaa tuon hienon koiran. Olen kiitollinen joka ikisestä päivästä. Jolsku oli kaikkea sitä, mitä ikinä voin rekikoiralta toivoa. Viimeisen päivän iltana Jolskun kasvattaja nosti kanssani maljan tähänastisen parhaan johtokoirani muistolle. Kiitin häntä upeasta koirasta. Vaikka Jolsku lähti syksyn tuulen matkaan, se elää vielä jälkeläisissään. Ikävä on kova, mutta se hellittää aikanaan.

Viimeinen kesä yhdessä

Hyvää matkaa Jolskulle (FI KVA Polar Speed Yolanda) syksyn tuulen saattelemana. Emme ikinä unohda sinua!