Kuvia viikon varrelta

Tutustumista seutuun ja yrityksiin

Tämän viikon kertomus on hyvin kuvapainotteinen. 

Maanantaina lähdettiin toisen aikuisryhmän kanssa tutustumaan Ylläksen alueeseen. Muu porukka oli enemmän ravintola/hotelli puolelle suuntautuneita, kohteet olivat vähän enemmän painottuneet sille puolelle. Ymmärrettävää, koska ei ollut ohjelmapalveluyrityksien sesonkiaikaa. Silti retki oli enemmän kuin antoisa.

Pihvikeisari 

Ensimmäinen kohteemme oli ravintola Pihvikeisari.

http://www.yllas.fi/yritykset/ravintola-yll%C3%A4ksen-pihvikeisari-kotaravintola-sarakka 

Esittelyn perusteella tuonne on joskus mentävä syömään. Paikalla on pitkät perinteet ja vahva panostus lähiruokaan sekä luonnonyrtteihin.

Lapin luonnontuotteita

Mesiangervovoide

Mesiangervovoide on talon emännän kehittämä suosittu tuote, joka elvyttää pintaverenkiertoa, helpottaa nivel- ja lihakipuja, pehmentää mustelmajälkiä, lämmittää kylmiä käsiä ja jalkoja, auttaa lasten kasvukivuissa. 

Pitihän tuota ihmevoidetta ostaa kokeiluun. Tuoksu on ainakin miellyttävä.

Äkäslompolo tutuksi

Jounin kauppa

Hetki vapaa-aikaa Äkäslompolon keskustassa. TV:stä, somesta ja hulvattomista tempauksista tutuksi tullut Jounin kauppa oli tietty pakko katsastaa. Itse kauppias Sampoa ei kuitenkaan bongattu.

Ylläshumina

Tunnelmallinen Ylläshuminan aula

Se vessa :)

Seuraava kohteemme oli Hotelli Ylläshumina, jossa paikkoja esitteli kovin tuttu vastaanottovirkailija. Kokonaisuudessaan paikasta jäi lämminhenkinen kuva. Siinä on hotelli, josta matkailija saa kokonaisvaltaisen palvelun. Eipä ihme, että paikalla on paljon vakioasiakkaita, jotka tulevat nauttimaan mukavasta majoituksesta, hyvästä ruuasta ja henkilökohtaisista ohjelmapalveluista vuosi toisensa jälkeen.

Olihan se pakko ottaa vessasta kuva, kun sitä kaikki niin kehui.

Matka jatkuu

Ylläsjärven rinteet

Takaisin tullessa poikettiin vielä ylläsjärven puolella tutustumassa Taiga-ravintolaan.

Vapaapäivä

Tiistaina vietin vapaapäivää ajellen Pellossa ja Kolarissa. Ohjelmassa siis ”kotiseutumatkailua”

Turistina Levillä

Levipassi

Keskiviikkona ajeltiin ympäri Levin aluetta Levi-passikoulutuksessa.

Kuuluisat Levin iglut

Levin alue 

Tulevaisuutta?? Hulppeat on suunnitelmat

Levin Huskypuisto

Torstaina hoideltiin Levin huskypuiston eläimiä

Takaisin Ylläkselle

Perjantaina suuntasimme jälleen Ylläkselle tarkoituksena tehdä suunnitelmia seuraavan maanantain asiakaskeikka varten.

Pakasaivo eli ”Lapin Helvetti”

"Pakasaivo on erittäin jyrkkäreunainen, syvä, lähes pohjaton saivojärvi, joka saa vetensä valtaosin maanalaisista lähteistä, saivoista. Se on mystisyydellään ja jylheydellään kiehtonut ihmisiä jo kauan. Aikoinaan lappalaiset pitivät sitä palvonta- ja uhripaikkanaan."

Hhmmmm.. Jotain outoa on tuossa paikassa tai ainakin kuvassa

Ai, kas näin päinhän se kuuluu olla

Matkalla poimittiin koululle sylillinen väinönputkea

Luontokeskus Kellokas ja Varkaankurun luontopolku

"Ylläkseltä alkunsa saava ja Kellostapulin kainalossa matkaansa jatkava Varkaankuru on satumaisen kaunis ja luonnoltaan huikean monipuolinen paikka. Varkaankurua seuraamalla voit omin silmin havaita korkeuden vaikutuksen kasvillisuuteen: kuru alkaa puurajan yläpuolelta ja laskeutuu vähitellen yhä järeämmiksi käyviin metsiin. Varkaankurun alueen lehdot ovat poikkeuksellisen reheviä kasvupaikkoja. Vanhoine puineen ja miehenmittaisine ruohoineen kuru vaikuttaa velhometsältä"

Ylikukkinut, mutta ensimmäinen näkemäni pohjansinivalvatti

Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka

Viimeksi vielä pikainen tutustuminen Kellokkaan näyttelyyn

Viimeiseksi kuvaksi valitsin Varkaankurun ystävällisen kuukkelin, jonka kanssa jaettiin evässämpylä.

Jälleen hieno viikko takana. 

Ei pöllömpi kouluviikko

Hyvin suunniteltu….

Kovin surullisten hetkien jälkeen jotain ihan muuta. Viikon mittaisen, retrohenkisen (c-kasetteineen ja nauhureineen, joka imaisi ensin kasetin nauhat sisäänsä) englannin intensiivikurssin jälkeen siirryimme takaisin tälle vuosituhannelle ja aloimme suunnitella tulevaa parin yön vaellusta. Aluksi tietenkin pohdimme riskit, perehdyimme turvallisuusasioihin sekä kävimme läpi varusteita. Sitten päästiinkin asian ytimeen eli ruokaan.

Mikäs se on kokkaillessa kun porukassa on kokki reilun 30 v:n kokemuksella :)

Hyvä ruoka, parempi mieli

Valmistelut aloitettiin suunnittelemalla ruokalista. He, jotka ovat nuorena lukeneet Viisikko-sarjaa, tietävät mikä on onnistuneen seikkailun peruspilari. Se on ruoka ja sitä pitää olla paljon…todella paljon! Suunnittelussa lähdettiin siitä, että tässä ruokaryhmässä on 5 jäsentä ja aikaa retkeen kuluu noin 2,5 vrk. Kokonaiseen päivään kuuluu aamupala, lounas, päivällinen, iltapala sekä välipaloja tarpeen mukaan. Lähes kaikki oli tarkoitus tehdä alusta asti, eikä vain marssia kauppaan ja kasata kärryyn valmiita retkimuonia.

Kuivurin kautta matkaan.

Pari muuttujaa suunnitelmissa

Aika meni rattoisasti keittiössä kokkaillessa. Koulun infrapunakuivuri kävi täysillä pari päivää kuivaten herkkuja tulevalle retkelle. Uunissa kypsyi suklaakeksit ja välipalapatukat. Blinitaikina nousi yli laitojen. Pian saatiin viesti, että yksi aikuisopiskelija ei pääsekään lähtemään matkaan. Eipä aikaakaan, kun toinenkin putosi pois. Kolmas siirtyi nuorison ruokaryhmään. Lopulta ruokaryhmässämme oli jäljellä enää Kaarina ja minä. Jos olisimme hobitteja, olisimme taputtaneet karvaisia käsiämme. Hobitit, jos jotkut, ymmärtävät hyvän ruuan päälle eikä silloin myöskään määrässä säästellä!!

Pakkailua

Kämpillä valmistelut jatkuivat. Viimeisenä päivänä sain odotetun tekstarin postista. Telttani oli saapunut ja pääsin heti testaamaan sitä. Kiitos ja kumarrus Jyväskylän koulutuskuntayhtymälle, joka huomioi 20-vuotisen työurani lahjoittamalla hyvän summan haluamaani hankintaa varten. Valitsin palkkiokseni Hillebergin Nammatj 2 GT-teltan, josta itselleni maksettavaksi jäi sangen kohtuullinen osuus. Olin jo kotona kaivanut naftaliinista vanhan rinkkani, jota olin kantanut viimeksi lähes 10 vuotta sitten. Niistä ajoista on sen verran monta vuotta (ja kiloa), että jouduin hölläämään lantiovyötä melkoisesti. Rinkkaa pakatessa mietin hieman huolestuneena myös omaa (olematonta) kuntoani. Muuten fiilis oli pääsääntöisesti hyvä koko ajan.

Hilleberg kokeiltu ja hyväksi koettu.

Vihdoin rinkat selkään ja menoksi

Eka kahvitauko.

Kun vielä koululla rinkkaan sullottiin kaikki loihtimamme herkut, painoa oli kertynyt enemmän kuin tarpeeksi. Koululla nautitun lounaan jälkeen pakkauduttiin autoihin ja lähdettiin kohti Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa. Emme kulkeneet varsinaista reittiä pitkin, vaan lähdimme nousemaan Pyhätunturiin ja seurailimme sen kylkeä. Näkymät alkoivat muuttua puuttomiksi tunturimaisemiksi. Rinkka painoi, mutta ”so what”. Kai mainitsin jo, että meillä oli PALJON ruokaa mukana? Ensimmäinen pidempi tauko pidettiin pienen rajajärven rannassa. Vaikka pidän muutenkin kahvista, tuolla se maistui ihan taivaalliselta. Todettiin kyllä, että pysyäksemme ”ruoka-aikataulussamme”, olisi pidettävä tauko ja pystytettävä kenttäkeittiö noin parin kilometrin välein.

Kuvaan kuuluisi tuoreen kahvin tuoksu. Se täytyy jokaisen kuvitella itse.

Ensimmäinen yö

Ensimmäinen leiri pystytettiin Kolmentunturinjänkälle ja vaikka kuinka yritettiin vähentää painoa rinkasta syömällä ahkerasti, jäi iltapala silti nauttimatta. Suunnitelmissa oli seuraavana päivänä huiputtaa Lainiotunturi leiristä käsin. Ennen nukahtamista pohdimme seuraavaa aamua ja retkeä Lainiolle sekä sitä, mahtuuko eväämme päiväreppuun vai onko sittenkin otettava rinkka mukaan tunturiin. Onneksi oltiin Kaarinan kanssa hiukan sivummalla telttoinemme, sen verran railakasta oli nauru pimenevässä illassa.

Mustikoita oli valtavasti eikä oikein aina malttanut kävellä ohi. Ruskan värit alkoivat myös näkyä.

Kaksi vanhaa puuta. Toinen tosin melko paljon vanhempi.

Lainiotunturille

Aamulla, tietenkin runsaan aamupalan jälkeen, olimme valmiita lähtemään huiputtamaan Lainiota. Koska nuorisoporukka ei ollut ihan ajoissa lähdössä, saatiin lähteä kahdestaan liikkeelle. Matkalla pysähtelimme muutamien kymmenien metrien välein syömään mustikoita, joita oli koko ajan ihan älyttömästi. Lainion huipulla olikin jo aika kaivaa suklaat, välipalapatukat ja energiajuomat repusta. Alamäkeen matka joutui reippaasti ja leiriin palattuamme olikin jo aika valmistaa lounas. Ehkä paras Chili con carne ikinä!!

Kaarina huipulla. Taustalla Ylläs.

Toinen yö

Toiselle yöpymispaikalle ei ollut paljoa matkaa. Sinne käveltiin Kaarinan kanssa kahdestaan ja perille päästyämme aloimme paistaa lettuja ja blinejä. Onneksi nuoriso auttoi syömisessä. Sitten vaan vatsan viereen nukkumaan, sillä aamulla oli aikainen herätys. Yöllä lämpötila kävi pakkasella ja aamulla ilmassa oli vahva syksyn tuoksu. Aamukahvin jälkeen starttasimme viimeiselle lyhyelle etapille, josta meidät haettiin autolla koululle, jonne ehdimme hyvin lounaalle!!

Paikat kuntoon ennen lähtöä.

Aamutunnelmia Hangaskurussa

Mitä jäi käteen?

Kaiken puolin loistoreissu, joka olisi tosin saanut olla pidempi, että oltaisiin ehditty syödä kaikki ruuat. Mukanamme ollut nuorisoasteen porukka oli mukava ja opettajamme Jani Vaattovaara ihan huippu. Kaarinan kanssa naurettiin välillä ihan kippurassa. Vaikka aluksi epäilin jaksamistani, ei mitään ongelmaa ollut. Paikat on vähän jumissa tietty, mutta kipinä syttyi jälleen. Tunturiin on päästävä uudestaan.

Takana ehdottomasti parhaat 3 koulupäivää!

Ympyrä sulkeutui

Kun aika on..

Kuten aiemmin kerroin, oli Yolandan matka lähestymässä päätöstään jo ennen muuttoa. Torstaina sen aika sitten tuli lähteä johtamaan muistojen valjakkoa. Tämän viikon tarinan tahdon omistaa tuolle vaatimattomalle koiralle, josta tuli tähänastisen elämäni johtokoira. Varmaan kaikista tähänastisista tarinoista tämä on eniten minulle itselleni kirjoitettu. Tämä olkoon muisto ja kunnianosoitus koiralle, jonka kanssa vietettyjä aikoja en tule koskaan unohtamaan. Jollain ihmeellisellä tavalla ymmärsimme toisiamme jopa sinä hetkenä, kun oli aika lähteä. Tästä kirjoituksesta en tee sairaskertomusta enkä mieti sitä hetkeä, kun talutin sen autoon ja vein viimeiselle piikille. Vaikka se sattui minuun, niin Jolsku oli selvästi valmis lähtöön.

Kun tiemme kohtasivat

Puolivuotiaat. Jolsku keskellä veljiensä Yukonin ja Yamahan välissä. Kuvassa myös sisko Yasmin.

Yukon ja Yolanda 5 vuotta myöhemmin Meekolla

Tulin uudestaan sesonkitöihin Könkäälle joulukuussa 2006. Olin ottanut aiemmin työpalkaksi Aakenuksen safarikeikalta (maaliskuussa 2006) Yolandan veljen, Yukonin. Joulun aikaan löysin tarhasta Yolandan, joka oli kovin arka ja jota ei oltu vielä kokeiltu valjaissa. Se ei antanut kiinni tarhassa. Aloin kesyttämään sitä käymällä tarhassa aina kun ehdin. Lopulta se ryömi luokseni varovasti häntää heiluttaen. Silloin löysimme sen ensimmäisen yhteyden välillämme.

Ensimmäinen kokemus valjaissa

Yolanda ei ollut vielä ollut valjaissa kertaakaan. Päätin ottaa sen mukaan Reijon koirista koostuvaan narttuvaljakkoon, jota ajoin välillä. Ensimmäiset 3km Yolandaa jännitti ja se juoksi mukana vetämättä. Otin sen silti mukaan vielä toiselle kierrokselle. Lähdettiin toiselle kierrokselle lähtöalueelta ja Yolandaa jännitti edelleen. Tullessamme Munajärven jäälle se laski hännän alas ja painoi korvat luimuun. Siitä eteenpäin se veti laukalla vetoliina kireällä loppukierroksen. Oli hienoa nähdä, miten se tajusi elämänsä tarkoituksen.

Retkeilyä kotimaisemissa Päijänteen selällä 

Ikävä takaisku

Johtaja siitä sitten tuli :)

Pari päivää ensimmäisen kokeilun jälkeen otin Jolskun uudestaan valjakkoon. Valjakko koostui nartuista, joilla oli juoksu ja joka sen takia kasattiin vähän sivummalle. Silloin tapahtui vahinko. Takaparin koirat purivat pääliinan poikki ja 6 koiraa lähti keskenään uralle. Johtajana oli Emma, Jolskun emä, joka toi valjakon takaisin lähtöalueelle kierrettyään lenkin jäällä. Silti vahinko ehti tapahtua. Lenkin aikana nuori Yolanda oli jarruttanut paniikissa ja sen tassut olivat rikki. Silloin ajattelin, ettei siitä koskaan tule rekikoiraa.

Uusi kokeilu

Olin todellani harmissani tapahtuneesta vahingosta. Sen takia päätin yrittää vielä uudestaan. Töiden päätyttyä Tapaninpäivänä, kasasin 4 koiran valjakon ja lähdin kokeilemaan sitä tien toiselle puolelle noin kilometrin lenkille, jota kutsuttiin hukkaputkeksi. Valjakossa oli vanhat papat Polar Speed Luppo ja Polar Speed Thur, jotka eivät olleet enää juosseet töissä sinä talvena, sekä Yolanda ja eräs nuori uros, joka pelkäsi liukasta. Näiden neljän koiran kanssa lähdettiin kaikessa rauhassa ”hukkaputkelle”. Luppo ei enää kyennyt työhön, joten se lähti takaisin kennelille. Thur oli ollut sivussa töistä jo ainakin vuoden, eikä oikein yksin lähtenyt pikkuvaljakon keulille. Mietin, että lähdenkö hakemaan toista johtajaa kenneliltä vai koetanko pärjätä näillä 3 koiralla. Hetken mielijohteesta siirsin Yolandan Thurin vierelle johtoon. Se oli nyt kolmatta kertaa valjaissa ja vieläpä ikävän toisen kerran vahingon jälkeen. Todelliseksi yllätykseksi tämä tiimi juoksi rinkiä ympäri loistavalla motivaatiolla… Jolsku ja Thur johdossa sekä takana nuori uros, joka unohti tuolloin jäätikköpelkonsa.

Keikka ohi ja takaisin kotiin

Tältä reissulta en vielä ottanut Jolskua mukaani, mutta en todellakaan unohtanut sitä. Monesti mietin, että mitä tuolle kiltille pikkutytölle kuuluu. Ajatus vaivasi niin, että vihdoin soitin Reijolle ja kysyin, saisinko Jolskun lainaksi. Sovittiin, että saan sen, mikäli lupaan tulla töihin seuraavaksi sesongiksi. Kyse ei siis ollut palkasta vaan pelkästä lupauksesta. Suostuin ja sain Jolskun itselleni. Olin Reijon töissä Napapiirin huskypuistossa ja sopimuksen mukaan sain pitää sen koko sen talven.

Ekat kisat

Jolsku oli vielä Reijon omistuksessa, kun lähdettiin kisoihin Lieksaan. Ajoin neljän koiran luokassa ja matkana oli 2 x 20km. Kisa oli Jolskun ihan ensimmäinen, mutta se juoksi silti johdossa. Toisen etapin maaliin tulossa kamppailtiin Männikön Joonaksen kanssa siperianhuskyjen voitosta. Maalia lähestyessämme sain hyvän kaulan Joonakseen ja näytti, että voitto on meidän. Noin 50 metriä ennen maalia Jolskulle tuli kakkahätä. Olen kuullut tuosta episodista vielä vuosienkin jälkeen. Se pysähtyi siis vähän ennen maalia kakalle ja me hävittiin Joonakselle 3 sekunnilla. Varikolta soitin Reijolle ja ostin Jolskun lopullisesti itselleni.

Haltin reissulla 2014 Jolsku sai vierelleen uuden opetettavan, Bilbon (Varsinaisen puupään)

Haltilla kevättalvella 2014

Vuodet siitä eteenpäin

Sen jälkeen mm. tehtiin töitä useissa eri paikoissa, ajettiin kisaa, retkeiltiin mm. Päijänteellä ja Haltilla. Jolskun paikka oli aina johdossa. Toissatalvena se johti porukkaa Napapiirin huskypuistossa neljässä viikossa 36 km vajaat 1000km, matkana pääasiassa 2km:n lenkki. Joka kerta kun lähdettiin jonnekin ajamaan, pystyin olemaan huoletta. Jolsku kyllä aina hoiti homman ”kotiin”. Myös käyttökokeessa se sai johtajaluokasta 1-tuloksen. Näyttelystä saatiin kuin saatiinkin (alapurennasta huolimatta) käyttövalioon vaadittava tulos (jopa EH). Käyttövalion arvon se sai 19.9.2013. Tarhassa sitä ei tarvinnut komentaa. Se ei tapellut koskaan. Se eli elämäänsä rauhallisena ja nöyränä koirana, joka rakasti tuttujen ihmisten rapsutuksia. Sen häntä heilui aina kun menin sen luo.

Pennut

Jolsku ja noin viikon vanhat pennut

Epäröin pitkään Jolskun pennuttamista sen alapurennan vuoksi. Purentavirhe ei koskaan haitannut sitä mitenkään, joten päätin teettää sillä pennut itselleni. Se sai 5 pentua oman laumani Polar Speed Bobon kanssa. Pennut ovat kaikki lupaavia rekikoiria ja juoksivat hyvän ensimmäisen kauden töissä Napapiirin huskypuistossa. Ne kävivät myös kokeilemassa kisauria emänsä kanssa Kuusamosprintissä 2014. Siellä juoksivat parhaan puhdasrotuisten ajan 6 koiran luokassa.

Sama poppoo ekaa kertaa kilpauralla äipän kanssa

Luopumisen surua

Onneksi Jolsku ehti opettaa johtajuuden alkeita omille jälkeläisilleen. Opetteluvuorossa Toskal.

Noin kolme viikkoa sitten muutettiin vuodeksi Könkäälle, Jolskun kotikennelin naapuriin. Jo ennen muuttoa huomaisin kasvaimen. Silti Jolskun elämä oli vielä elämisen arvoista, kunnes torstaina häntä ei enää heilunutkaan ja oli aika lähteä. Olen miettinyt näitä vuosia, jotka sain omistaa tuon hienon koiran. Olen kiitollinen joka ikisestä päivästä. Jolsku oli kaikkea sitä, mitä ikinä voin rekikoiralta toivoa. Viimeisen päivän iltana Jolskun kasvattaja nosti kanssani maljan tähänastisen parhaan johtokoirani muistolle. Kiitin häntä upeasta koirasta. Vaikka Jolsku lähti syksyn tuulen matkaan, se elää vielä jälkeläisissään. Ikävä on kova, mutta se hellittää aikanaan.

Viimeinen kesä yhdessä

Hyvää matkaa Jolskulle (FI KVA Polar Speed Yolanda) syksyn tuulen saattelemana. Emme ikinä unohda sinua! 

Elämää ruusunpunaiset lasit silmillä

Uskomattomia onnenkantamoisia

Olen nyt reilun viikon voinut ilmoittaa osoitteekseni Sokkaporantie 29, 99140 Köngäs. Talon löytyminen oli todiste sosiaalisen median voimasta. Kun opintovapaa varmistui, laitoin facebookiin päivityksen, jossa pyysin apua pohjoisen ystäviltä asunnon etsimiseen. Noin vartissa alkoi tapahtua. Se, miten asiat loksahtelivat kohdalleen, ihmetyttää vieläkin. Talo on joka suhteessa ihan unelmapaikka tämän vuoden tarpeeseen.

Kyllä kelpaa asustella :)

Pätkis, talon ainoa alkuperäisasukas 

Sopu sijaa antaa

Tuskin olisin opiskelijabudjetilla pystynyt taloa vuokraamaan ja muutenkin se olisi ollut turhan suuri yhdelle. Sekin asia järjestyi, kun Suomisen Maiju oli myös asunnon tarpeessa ja päätettiin vuokrata paikka yhdessä. Olen asunut niin pitkään yksin, että tuntuu todella mukavalta, kun voi puhua jonkun muunkin kuin koirien kanssa. Molempien koiratkin tottuivat toisiinsa nopeasti. Tontilla on nyt noin 40 koiraa ja kaikki huskyt ulvovat yhtenä laumana.

Nelijalkaisia sisällä asustelee minun Pepin lisäksi vanha herrasmies Elmeri, Maijun iäkäs ykkösjohtaja Kuura ja jackrusselinterrieri Pätkis, joka jäi pitämään talosta huolen ja katsomaan meidän vuokralaisten perään ;) Kaikki ovat ihania persoonia ja on ollut ilo tutustua niihin

Peppi sulautuu sujuvasti joukkoon, kun on juustoa tarjolla.

Ympyrä sulkeutuu

Sen lisäksi, että talo on todella mukava ja koiratarhat oli valmiina, on sijainti myös ihan nappiosuma. Matkaa Levin huskypuistoon (kennel Polar Speed) on reilu 200 metriä. Siellä tulen käymään syksyn aikana tarvittaessa apuna ja talvella pidempäänkin. Eero, Yukon ja Yolanda tulivat lähelle kotikenneliään, mistä minäkin aloitin reilut 10 vuotta sitten Lapin työkeikat koirieni kanssa.

Yukon ja Yolanda, sisko ja sen veli aamun juoksutarhairroittelun jälkeen

”Oletko viihtynyt Lapissa?”

Tuohon nyt jo monesti kysyttyyn kysymykseen on vielä vaikea vastata muuta kuin että ehdottomasti KYLLÄ. Nyt tosin katselen vielä asioita ruusunpunaisten lasien läpi. Kyllä se arkitodellisuus vielä valkenee. Toistaiseksi kaikki tapaamani ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja mukavia. Kaikki hyvin siis napapiirin paremmalla puolella.

Pari viikkoa takana!

830km kotoa

@ Köngäs

Lupasin, että seuraava kirjoitus tulee napapiirin pohjoispuolelta ja täällä nyt istun huoneessani Kittilän Könkään kylässä ja mietin, mitä kertoisin kuluneesta viikosta, kun en ole itsekään täysin vielä ymmärtänyt kaikkea.

Vihdoin matkaan

Vähän oli perä alhaalla tässä kuljetuksessa.

Viikossa on tapahtunut paljon. Viikonlopun pakkasin ja valmistauduin lähtöön. Tarkoitus oli lähteä maanantaiaamuna, mutta eihän siinä käynyt niin kuin suunnittelin. Aina tuli eteen asioita, joita piti hoitaa tai pakattavaksi tavaroita, joita ajattelin tarvitsevani. Sitä olisi jatkunut loputtomiin, jos en olisi lopulta päättänyt, että se oli nyt siinä ja nyt lähdetään. Auto oli niin täynnä tavaraa, että eipä sinne olisi enää juurikaan mitään mahtunut. Kello oli jo pitkällä iltapäivässä, kun juoksutin koirat kärryyn ja nostin kytkintä.

Koirat uusissa tarhoissaan

Perillä

Tiistaiaamuna olin perillä. Asetuimme taloksi, koirat ja minä. Nuori Lucky Luke oli illalla rauhaton tarhassa. Rauhattomuuden syyksi paljastui naapuritilan porot, jotka tykkäsivät makoilla vähän matkan päässä koiratarhasta.

Tässä pötköttelen, koiratarhan vieressä ;)

Mitä, missä, milloin, tai pikemminkin miksi??

Istuin tavaravuoren keskellä ja mietin. En voi tietää, mitä vuosi tuo tullessaan eikä minun tarvitse sitä tietääkään. Sujuuko asiat kuin tanssi vai tuleeko tästä täysi fiasko? Yksi asia on silti varma. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos en olisi lähtenyt kokeilemaan tätä!

Keskellä kaaosta

Kouluun, mutta sille toiselle puolelle!!

Kirjoitan tätä 14.8.2015. Tänään tuli täyteen 20 vuotta siitä, kun tein ensimmäisen työsopimukseni silloisessa Jämsän maatalous- ja puutarhaoppilaitoksessa. Sen jälkeen nimi vaihtui Jämsän seudun koulutuskeskukseksi ja vielä kerran Jämsän ammattiopistoksi. Kun on 20 vuotta toiminut opettajana ja hyppää sitten täysin siihen toiseen rooliin, se ei ehkä ole ihan yksinkertaista. Torstaina alkoi koulu. Tapasin luokkakavereita, sain uudet tunnarit Lapin ammattiopiston verkkoon, kävin henkilökohtaistamiskeskustelut ryhmänohjaajan kanssa, mietin näyttöjen toteuttamista ym. ym…. Olen ihan intona!!

Synkkiä pilviä taivaalla

Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää iloa. Pitkäaikainen johtajakoirani Yolanda sairastui jo kotona. Sille ilmestynyttä kasvainta ei voi poistaa ja nyt vain seurataan tilannetta. Eilen käytiin sen kanssa yhdessä kävelemässä Sokkaporantien päähän ja takaisin. Sillä olisi jo täysi oikeus kävellä kaikessa rauhassa ja nuuskia tien varren tuoksuja, mutta sen rekikoiran luonto käskee kaikesta huolimatta tekemään töitä täysillä. Oli sydäntä särkevää nähdä, miten se eteni tien reunaa katse eteenpäin suunnattuna vetäen kaulapannassa koko matkan. Koko sydämestäni toivon, että yhteinen matkamme jatkuu vielä mahdollisimman pitkään.

Lähdöstä aikaa vajaa viikko!

Nyt on aika nollata nuppi!

Viimeinen työpäivä

Sateisen kesän keskellä keli suosi opintomatkaa Tampereelle

Vaikka juuri nyt olisi jo kiireen vilkkaan pakattava tavaroita, on silti hetkeksi istahdettava koneen ääreen. Niin merkittävää asiaa, kun viimeistä työpäivää, ei voi jättää huomioimatta. Oikeastaan koko viikko on ollut merkittävä. Olemme aikuisryhmän kanssa kierrelleet Auvilan piha-aluetta, omaa pihaani sekä Hatanpään arboretumia aiheena kasvien lajituntemus. Se on aina ollut yksi lempiaiheitani. Viikon sisältö ja aikataulut ovat jo rutiineiksi muodostuneet ja siis jo monen monta kertaa läpikäydyt. Nyt ne tuntuivat kuitenkin hiukan erilaisilta ja jotenkin kovin kepeiltä.

Rutiinit pohdinnan kohteena

Rutiini…. Sana, jonka sisältöä olen montaa kertaa pohtinut tämän viikon aikana. Rutiinit helpottavat arkea. Niitä noudattamalla asiat etenee sen kummemmin miettimättä tai suunnittelematta. Aamulla ylös, kahvinkeitin päälle, voileipä, tietokone auki, aamupala koneen ääressä (Hyi!! Huono tapa) jne. Jos jostain syystä rutiini järkkyy, menee koko aamu ihan sekaisin. Parkkeerasin viime viikolla kauppareissulla auton eri puolelle tietä kuin normaalisti. Kaupasta tullessani ajattelin, että onpa jollain samanlainen auto kuin minulla, jopa rekkari täsmää :D

Viimeistä opetuspäivää. Puutarhan tuholaiset tutkailun alla. 

Opettajan työssä samat perusasiat toistuu usein vuodesta toiseen. Hatanpään arboretumin kierros on vakiintunut tietynlaiseksi. Tällä kerralla kuitenkin pohdin asiaa pitkin kierrosta. Jokaiselle opiskelijalle se oli ainutlaatuinen kokemus, mutta minä olisin voinut vetää sen vaikka silmät kiinni. Uudet istutukset alueella olivat ainoa asia, mitkä rikkoivat hieman rutiinia ja saivat oman mielenkiinnon heräämään erityisesti. Vaikka opetus on muuttunut näiden kohta 20 palvelusvuoden aikana paljon, huomasin että nyt on täysi tuuletus paikallaan. Se lähtee siitä, että on aika heittää rutiinit romukoppaan. 

Tuskin pystyisin sitä tekemään ilman tulevaa, 

täydellistä irtiottoa työstäni.

Auvilan puutarhan viimeisiä joulutähtiä

Se viimeinen työpäivä!

Päivä alkoi kiireisesti. Pidin vielä viimeisen perennatunnistustentin. Sen jälkeen kierrettiin puutarhaa kasvinsuojeluasioiden merkeissä. En oikeastaan ehtinyt aamupäivästä edes sen kummemmin miettiä päivää viimeisenä työpäivänäni tulevan vuoden aikana. Vanhoja opiskelijoitakin poikkesi moikkaamassa. Mukavaa, että muistelevat vielä hyvällä ;) Opetuspäivän jälkeen lähdin viemään viimeisiä tavaroita Myllymäkeen eli uuteen toimipaikkaamme. Lähdön hetkellä Auvilan puutarhalta tajusin vasta, että lähden sieltä nyt viimeisen kerran työurani aikana. Vuoden päästä, kun palaan, puutarha on jo lakkautettu kaikki toiminnot siirretty Myllymäkeen. Onneksi autossa oli nenäliinoja.

Viimeinen vilkaisu Auvilan päärakennukseen. Toivottavasti paikan ostaa taho, joka osaa arvostaa upeaa ympäristöä.

Näkymä uuden opettajanhuoneen ikkunasta

Myllymäessä luovutin Auvilan avaimet sekä työpuhelimen. Katselin paikkoja, jotka tuoksuivat uudelle maalille. Kun tulen takaisin, ovat muut jo sopeutuneet uuteen ympäristöön. Minulla se on sitten edessä. No, mutta se on asia, jota ei nyt tarvitse miettiä. Sain vielä työkavereilta muiston, joka kruunasi päivän. Olenhan maininnut, että minulla on maailman parhaat työkaverit. Valtaosalla on palvelusvuosia enemmän kuin minulla. Jotainhan se kertoo ihmisistä ja työpaikasta. Siellä on ollut helppo viihtyä. Työyhteisömme on aina ollut ihan loistava…. Ihan paras!!

Jämsän ammattiopisto. Myllymäen yläkampus. T-Rakennus. Uusi toimipaikka puutarhaopetukselle.

Muisto työkavereilta, niiltä ihan maailman parhailta!!

Lämmin kiitos kaikille työkavereille ja jaksamista tuleviin muutoksiin. Työn merkeissä nähdään vuoden päästä.

Seuraava kirjoitus tuleekin sitten napapiirin toiselta (paremmalta) puolelta.

Lähtöön enää pari päivää!

Onneksi on se kuuluisa "Viime Tippa"

Asiat etenee, vai eteneekö?

Nyt kun muuttoon on vähän reilu viikko, pitäisi valmistelujen olla jo pitkällä… Siis pitäisi!! Kun katson ympärilleni, oikeastaan juuri mikään ei kerro lähestyvästä muutosta. Muuttolaatikoita on, mutta niitä ei ole vielä pakattu. Kuten kerroin jo aiemmin, on kaappeja ja varastoja kyllä käyty läpi. Kaikki merkittävimmät asiat ovat hoidossa. Opintovapaa on myönnetty, opiskelupaikka on ja aikuiskoulutustukipäätös tullut. Asunto Könkäältä on vuokrattu ja oman talon vuokrasopimus allekirjoitettiin tänään. Opiskeluun liittyvä työssäoppimiskuvio selvillä ja paikkakin parin sadan metrin päässä asuinpaikasta (Tästä saatte kyllä lukea vielä myöhemmin) Sitten olisi enää se pakkaus ja muutto. Siinä olen luottanut siihen kuuluisaan ”viime tippaan”.

Tänään istutin loput maahan laitettavat köynnökset.

Aloin jo langeta turhaan stressiin. Puutarha on jätettävä vuodeksi ja kaikenlaista tehtävää on joka puolella, minne vaan katsoo. Kaikki pitäisi saada valmiiksi ennen lähtöä. Mutta mikä on se VALMIS?? Kun muutettiin tähän taloon, muistan visioineeni, että kolmessa kesässä teen pihan valmiiksi. Hyvin pian ymmärsin, että ettei sellaista kuin ”valmis” ole olemassakaan. Puutarha elää koko ajan. Kun yhden paikan saa kuntoon, toinen vaatii jo uudistusta. Puutarhassa puuhastelu ja kasvien kerääminen on ollut intohimoni vuosia. Olen aiemmin innolla odottanut kevättä ja että pääsen ihmettelemään kukkien puhkeamista. Olen odottanut sormien painamista multaan ja kesäkukkien istuttamista purkkeihin ja purnukoihin. Nyt ihmettelen, mihin se intohimo on kadonnut? Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta olen antanut itselleni luvan kyllästyä. Ei tämä piha ja nämä kasvit yhdessä vuodessa minnekään katoa. Ehkä löydän sen intohimoni takaisin…. Toivottavasti!

Kun alkaa tuntumaan, että en ole saanut mitään aikaiseksi, katselen tätä kuvaa.

 

Noita ei huolet paina, kunhan saa ruokaa :)

Tiedän, että nyt ehkä suurelta tuntuvat huolet pihan ja kodin suhteen kutistuvat olemattomiin asetuttuani Könkäälle. Se on sitä irtiottoa, jota lähden hakemaan. Ihan varmasti niitä haasteita löytyy sieltäkin, mutta ne ovat uusia haasteita. Onneksi tältä mäeltä löytyy niitäkin, joiden ei tarvitse pohtia tulevaa muuttoa ja pakkaamista. Koirat elävät hetkessä, ne eivät murehdi mennyttä tai tulevaa. Ne vain elävät ja ovat tässä ja nyt!

Lähtöön vähän reilu viikko!