Frodon muistolle

Jälleen tehtävä vaikea päätös

Yhdessä jälleen

Viimeksi elokuun lopulla julkaisin kirjoituksen koiran muistolle, kun Yolanda lähti syystuulten matkaan. Nyt pitäisi jälleen laittaa muistoja sanojen muotoon. On suorastaan kohtalon ivaa, että tämän Lapin vuoden aikana lähtee laumasta molemmat pitkäaikaiset johtajat. Illalla 29.1.2016 jouduin jälleen tekemään ikävän päätöksen, kun Frodon elämä kävi liian kivuliaaksi. Mitä jäi mieleen näistä reilusta 11 vuodesta, minkä kuljimme yhdessä?

Hössötin

Olisi väärin kirjoittaa surumielistä muistelua tuollaisesta koirasta kuin Frodo oli. Se eli elämänsä koko ajan täysillä häntä heiluen. Pohdin monesti, koska se rauhoittuu. Halusin uskotella itselleni, että ikä tekee vielä tehtävänsä ja joskus se alkaa käyttäytyä vanhan koiran arvokkuudella. Sitä ei koskaan tapahtunut. Vielä viimeinen kävely yhdessä eläinlääkärille pääsyä odotellessa oli sinkoilua hihnassa edestakaisin, kun kaikki hajumerkit piti tarkistaa ja kuitata.

Elämä edessä

Tutustumista uuteen kotiin

Reilu 11 vuotta sitten

Frodo syntyi 17.8.2004 Rekimiinan kenneliin, josta se muutti luokseni heti luovutusiän saavutettuaan. Se oli vilkas ja kotiutui välittömästi. Laumassani oli jo ennen sitä samasta kennelistä aikuisena tullut Rekimiinan Aurora, joka oli samaa sukua.

Mun lelu

Johtajaharjoittelua

Frodo juoksi ensimmäisen kisansa noin 1,5-vuotiaana. Kokeilin sitä johtoon ensimmäisen kerran kotiurilla sen ollessa reilun vuoden vanha. Ajettiin Mäkiahojen kanssa yhteistreeniä ja minä starttasin viimeisenä. Tien reunassa oli suuria, jäätyneitä lumikasoja ja jäiset traktorin renkaan jäljet. Reen jalas osui yhteen tuollaiseen kasaan ja kevyt reki kaatui. Menin ainakin 50 metriä turvallani perässä ohjauskaaresta roikkuen. Frodolla ei ollut aikomustakaan totella SEIS-käskyäni. Sain siitä reissusta muistoksi mehevät mustelmat traktorin renkaan jäljistä ja Frodolla oli hauskaa. Siitä päivästä lähtien tiesin, että siitä tulee johtaja.

Ohkolassa sprinttiä

Henkselit paukkuu

Triathlon 2009

Frodo nousi kisavaljakon keulaan melko nuorena. Se rakasti juosta muita valjakoita kiinni. Näin siitä aina, kun oltiin lähestymässä toista valjakkoa. Se painoi pään alas ja haistoi jäljen. Sitten se painoi korvat kiinni takaraivoon ja kiristi vauhtia. Se painoi menemään täysillä, kunnes saavutimme edessä menevän valjakon. Ohituskin meni yleensä ilman mitään ongelmia. Mutta sitten se vilkaisi taakseen kuin sanoen: ”Oon mä kova jätkä… eikö??” Parhaimmillaan se nosti vielä kinttua ohituksen jälkeen voiton merkiksi. Sain tehdä välillä kovin töitä, että sain vauhdin jälleen nostettua ja irtauduttua ohitetusta valjakosta.

Luottopari

Leppäjärvellä töissä

Sitten porukkaan liittyi Yolanda. Parina nuo kaksi sitten juoksivatkin vuosia. Ne täydensivät jännällä tavalla toisiaan. Ohituksen jälkeiset ongelmat loppuivat, sillä Jolsku monesti veti Frodon seisingistä takaisin maan pinnalle ja matka jatkui. Tuo pari johdatti valjakkoani kisoissa, töissä, treenissä ja retkillä. Joskus Jolsku hermostui Frodon hössötykseen ja kertoi siitä kaverilleen. Kerran asiakkaita odottaessamme, Frodo hyppi Jolskun yli puolelta toiselle. Yhtäkkiä Jolsku kääntyi ja puraisi Frodoa korvasta. Säätäminen loppui sillä kertaa siihen.

Katse oikeaan tai vasempaan

Aina täysillä

Kukkuu!!

Frodo meni aina täysillä joka paikkaan. Usein se kulki reissuilla auton yläboxissa. Joka kerta, kun avasin oven, se tuli ulos kuin ohjus välittämättä pätkääkään siitä, mitä alapuolella oli. Se luotti aina siihen, että otan kopin ja niin minä teinkin. Kisapaikoilla se herätti monesti hilpeyttä veikeän väristen silmiensä vuoksi. Molemmat silmät olivat kaksiväriset, sisälaidat ruskeat ja ulkolaidat siniset. Se teki vaikutelman kuin se olisi katsonut kieroon.

FI KVA

Syystreeniä

Vähemmän vakuuttavasta ilmeestään huolimatta se kuitenkin toimi johtokoirana ja saavutti käyttökokeessa JOH-luokan 1-tuloksen. Kilpailukokeesta se juoksi 11kpl REK1-tuloksia ja kun näyttelystäkin pokattiin tulos EH, sille myönnettiin käyttövalion arvo.

Se myös todisti olevansa arvonsa veroinen. Se toi kerran karanneen 7 koiran valjakon takaisin Päijänteeltä. Valjakko ehti heittää parin kilometrin lenkin yksin, mutta Frodo käänsi koko letkan takaisin ja juoksi suoraan jalkojeni eteen häntä heiluen. Ihan kuin se olisi nauranut. Sillä reissulla olin juuri laittanut Biancan oppiin sen viereen. Sillä(kin) hetkellä olin niin ylpeä siitä hössöttäjästä. Frodo oli aina vilpittömän iloinen kun kuka tahansa meni tarhaan. Siltä sai helposti pusun, halusi sitten tai ei.

Kirottu spondyloosi

Tiesin Frodon suvussa olevan spondyloosia. Kuvautin selän, kun Frodo oli 6-vuotias. Kuvissa näkyi yksi pieni piikin alku. Eläinlääkäri sanoi siitä tuskin olevan koskaan mitään haittaa. Parin vuoden jälkeen Frodo alkoi välillä peitsata valjakossa. Kuvautin selän uudestaan. Spondyloosipiikin alku oli pysynyt täysin ennallaan. Silloin ajattelin, että spondyloosista tuskin tulee koskaan Frodolle ongelmaa. Alkutalvesta aina välillä Frodo alkoi kipuilla selästään. Saattoi mennä pitkiä aikoja, ettei mitään ongelmaa ollut havaittavissa. Selkäoireet pahenivat selvästi kylmien kelien myötä. Halusin vielä varmistaa asian ja tilasin ajan kuvaukseen. Jo ensimmäisestä kuvasta kävi selväksi, ettei sitä herätetä enää nukutuksesta. Eläinlääkärin sanoin: ”Kyllä on tämän huskyn kilometrit juostu”. Asiasta ei ollut pienintäkään epäilystä. Spondyloosia oli yli puolessa nikamaväleistä. Se oli kehittynyt todella pienessä ajassa. Oli aika päästää Frodo jälleen luottoparinsa luo. Se oli valtavan sitkeä loppuun asti. Sydän pysähtyi kerran, mutta alkoi uudestaan lyömään. Refleksihengitys jatkui pidempään kuin olen koskaan nähnyt ko. tilanteessa. Samaa sanoi lääkäri.

Iloisia muistoja

Nyt suru valtaa mielen ajoittain, mutta haluan muistaa sen hullun hauskana hössöttäjänä, jonka häntä heilui koko ajan ja silmistä oli vaikea nähdä, minne päin se katsoi. Kiitos ilon täyteisistä vuosista ja juokse nyt täysillä revontulivaljakon johdossa.

Rakkaudella ja ilolla muistellen

Anna hännän heilua!!  FI KVA Rekimiinan Frodo

Pakkasta pitelee

Tämmöinen lukema tänä aamuna

Pakkasta pitelee

21.1.16 Joulu- ja uudenvuodensesonki vihdoin takana. Vapaata ei juurikaan ehtinyt pitämään ja siksi lukujärjestyksessä lukeva viikon loma oli hyvin odotettu. Kun vihdoin oli aikaa liikuttaa omia koiria, alkoi tulipalopakkaset. Nyt ollaan menty tämän viikon alku lähes 40 asteen pakkasissa. Tänä aamuna mittarissa oli lukemat -39,7.

Rekiurat saa vieläkin odottaa

Kun ei ole työn puolesta pakko valjastaa koiria, olen antanut niiden lämmitellä kopeissaan. Olen ajanut asiakkaita -40 asteessa ja kokenut jo sen ”riemun”. Muistona niistä päivistä kärsin edelleen aroista silmistä ja näillä keleillä olen jatkuvassa silmätippakierteessä. Silti ikävin muisto liittyy koiraan, joka palellutti nisänsä, vaikka ei juossutkaan kovimmilla pakkasilla, vaan oli boxissa takki päällä. Joten oikein hyvällä omallatunnolla ihastelen itsekin talven värejä ikkunasta käsin.

Peppi on tyytyväinen sisälläoloon, kunhan saa välillä pureskeltavaa

Uusilla oljilla tarkenee

Mitä koirille kuuluu nyt?

Olen ollut vilpittömän iloinen hyvin lämpöeristetyistä kopeista, joissa ovat saaneet pötkötellä kylmimmät päivät ja yöt. Lisäsin ruokamäärää pakkasten alettua ja tarjoan ruuan aina mahdollisimman lämpimänä. Eilen laitoin vielä uusia olkia koppeihin ja siitäkös koirat olivat innoissaan. Illan viimeisellä kierroksella eli siivotessa tarhoja, tuli aikuisista koirista moikkaamaan enää Bilbo, Samvais ja Eero. Muut kurkkivat kopeistaan kovin tyytyväisen oloisina. Sinä päivänä, kun Bilbo ei tule kopistaan, täytyy olla pakkasta jo ainakin -50. Se ei jätä väliin mahdollisuutta saada rapsutuksia.

Aamusoppa maistuu Luckylle

Rokotuksia

Eilen kävi Kittilän eläinlääkäri rokottamassa 6 koiraa. En tietenkään olisi paikan päälle pyytänyt noin pienen määrän takia, mutta alun perin hänen piti tulla samana päivänä kuin Huskypuiston koiria rokotettiin. Silloin hän ei kuitenkaan ehtinyt, joten lupasi tulla kun oli jälleen muutakin asiaa näille nurkille. Kovan pakkasen takia juoksutin koirat käväisemään eteisessä rokotettavana. Tuossa pakkasessa olisi rokote jäätynyt ruiskuun alle aikayksikön. Pennut sen sijaan otin sisään ja pidin niin kauan, että turkki ehti kunnolla kuivua ennen paluuta tarhaan. Rokotusten jälkeen eläinlääkäri jäi vielä juttelemaan toviksi. Ihan mielenkiinnosta halusi myös nähdä kopit. Varsinaisen tarkastuksen teki valvontaeläinlääkäri jo syksyllä. Mukava oli kuulla, että lääkäri piti näkemästään. Kehuja saivat olosuhteet kuten myös koirat (etenkin turkit, vaikka mielestäni ne eivät parhaassa mahdollisessa turkissaan olekaan lauhan alkutalven ja ehkä myös lämpimien koppien takia).

Kyllä noissa kopeissa kelpaa köllötellä

Malla touhuaa...

Pennut

Pennut eivät ole enää mitään pikkuisia ja luonteiltaan muotoutuneet omanlaisikseen. Toin ensin pojat sisään. Malla sai vielä jäädä äippää rauhoittamaan. Myöhemmin toin senkin sisään. Malla sai kuivua rauhassa senkin jälkeen, kun pojat jo menivät takaisin tarhaan. Samalla leikkelin pentujen kynnet ja tutkailin muutenkin. Pojat olivat koko sisälläoloajan (n.2,5 tuntia) häkissä, vaikka ovi oli auki. Eivät ole olleet sisällä sitten pikkupentuajan. Malla sen sijaan tutki iloisena joka nurkan, riepotteli reppua, ruttasi maton ja kiskoi lopulta häkin pohjalla olleen peiton keskelle lattiaa. Tarhassa ne kaikki menee koko ajan ihan täysillä. Vielä muutama lause jokaisesta ”tunturipennusta” erikseen.

... ja pojat nököttää häkissä

Ropi

Lapinvuokon Ropi

Ropi sai nimensä käsivarren Lapissa olevan tunturin mukaan. Olemukseltaan ja käytökseltään se on kuin ilmetty isänsä Polar Speed Galevi. Se höpöttää koko ajan ja häntä heiluu. Ropi on todella vilkas tarhassa ja seuraa jokaista askeltani tarhaa siivotessa. Kun lasken lapion ja haravan kädestäni, se ryntää suin päin syliin ja antaa mehevän pusun.

Lapinvuokon Kätkä

Kätkä-tunturi löytyy Kittilästä ja se nimenä sopii oikein hyvin tuolle

Kätkä

pennulle. Kätkä on hieman totinen ja pidättyväinen. Se harkitsee asioita tarkkaan ennen kuin toimii. Luonteeltaan ja ulkonäöltään se on ilmetty isoisänsä emän puolelta. Sillä on Bobon pää ja katse. Kai se jossain vaiheessa nostaa nuo korvansakin pystyyn.

Lapinvuokon Pikku-Malla

Malla

Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä Pikku-Malla, jonka nimikkotunturi löytyy myös käsivarresta.  Malla on erikoislaatuinen pentu. Sen tulevaisuus askarrutti minua pitkään. Se on kuitenkin todistanut olevansa vähintään yhtä elinvoimainen kuin veljensä ja monissa asioissa jopa niitä reippaampi. Se tuli ensimmäisenä pentulaatikosta ja samaa kaavaa se on noudattanut sen jälkeenkin. Se on utelias ja tunkee pienen puikkonokkansa joka paikkaan. Se on veljiään aika paljon pienempi, kuten jo syntyessään, mutta on kasvanut ihan samaa tahtia. Kerroin eilen eläinlääkärille sillä olevan kehityshäiriön. Lääkäri ei halunnut minun kertovan tarkemmin, vaan halusi löytää virheen itse. Se tutkaili Mallaa tovin ajan, mutta piti sitä ihan normaalina pikkutyttönä. Päällepäin ei mitään olekaan vialla, mutta kun katsoo sivusta tai alta, virhe paljastuu. Mallan alaleuka on selvästi liian lyhyt, mikä aiheuttaa mm. erittäin pahan yläpurennan. Lääkäri vähensi huoltani kertomalla nähneensä vanhojakin tuollaisia koiria, joiden elämä on ollut hyvä. Olin jo tutkaillut asiaa ja tiedän, että pysyvät alakulmahampaat täytyy ehkä poistaa, etteivät paina kitalakeen. Muutoin sille on luvassa normaali elämä ja siihen haluan uskoa. Mallasta on tullut minulle todella rakas.

Eläinlääkärin ennusteen mukaan edessä on lähes normaali elämä

Lupaus keväästä

Lopuksi

Tätä kirjoittaessani on mittarissa pakkanen helpottanut parilla asteella. Aurinko paistaa puiden latvoihin ja luonto on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ehkä jo huomenna lukemat ovat sellaiset, että päästään urille. Siihen asti reki saa odottaa lumipenkan päällä.

Vielä saa odottaa

Joulun aikaa... Lapin taikaa

21.12.2015

Kaamos ei tarkoita pimeyttä, vaan upeita värejä taivaanrannassa.

Aikaa jouluun siis enää pari päivää. Vaikka toivotin tänään ”Hyvää Joulua” bussilastilliselle brittiasiakkaita, en ole vielä löytänyt joulutunnetta. Töissä on pitänyt kiirettä ja illalla kämpille saavuttua on ihan rättiväsynyt olo. Omat koirat eivät ole paljoa juosseet, sillä olen hoitanut lähinnä pihaopastusta tarjoiluineen. Tarpeen vaatiessa olen ajanut myös talon koiria.

Ne mokomat BGB-lukot

Viime viikolla kävi pieni haaveri, kun olin laittamassa omia koiria talon liinoihin. He, jotka minut tuntevat, tietävät suhtautumiseni BGB-lukkoihin. En siis pidä niistä yhtään tai oikeastaan voin jopa sanoa inhoavani niitä. Omissa liinoissa niitä ei ole ollut enää pitkään aikaan. Noin 10 vuotta sitten selvitin sotkeutunutta asiakasvaljakkoa ja kyseisen mallin lukko tarttui kynteeni repäisten sen kokonaan irti. Tällä hetkellä vanhin koirani, Eero on myös kokenut BGB-lukon kenkkumaisuuden. Se sai lukon kankkuunsa ja jälki oli melko ikävää. Toisaalta sen sattuman takia se on ollut osa laumaani jo kohta 11 vuotta. Ostin sen nimittäin ensimmäisellä Lapin reissullani toipilaana kyseisen haaverin takia.

AUTS!!

Nyt yhden väliaikaisen virityksen ja kolmen BGB-lukon takia kädessäni on neljä tikkiä. Osasyyllisenä on omista koiristani Bobo, kukas muutenkaan. Se nykäisi liinoja voimakkaasti taaksepäin samalla kuin minulla oli liinat käsissäni. Yksi lukoista haukkasi kiinni kahden sormen väliseen nahkaan. Päivän töiden ja 26 ajokilometrin jälkeen ehdin paikattavaksi. Ei olisi ollut pahitteeksi kuulemma mennä vähän aikaisemmin. Haavan umpeutuminen ei ole edennyt ihan tavoitteen mukaisesti, sillä käsi on ollut edelleen kovassa käytössä. Pian pääsen kuitenkin tikeistä ja toivottavasti haava paranee kunnolla.

Kiirettä ja niitä hienoja hetkiä

Asiakkaita on riittänyt. Päivät ovat kiireisiä ja voimaa niihin on saanut tyytyväisistä asiakkaista. Parhaita palautteita ovat mm. asiakkaiden vilpitön kiitos, lapsen hulvaton kikatus reessä, ilosta kertovat kasvot. Välillä olen myös jäänyt miettimään elämää ja ympäristöä, jossa saamme elää. Lumi, joka painaa puiden oksia on ihan tavallista, mutta toisille se on kuva, joka on nähty tätä ennen vain televisiossa. Joinain hetkinä hymyilen hiljaa ajellessamme järven jäällä ja lumisen metsän läpi. Osa noista ihmisistä on säästänyt rahaa pitkään nähdäkseen tuon maiseman ja kokeakseen tuon tunteen, olen kuullut sen pienen hetken olleen koko matkan parhaimman ja olen nähnyt miten vanhempi pariskunta kävelee portista ulos käsi kädessä onnellisena.

Huomenna on edessä kauden kovin hetki, mutta siitä lisää huomenna.

22.12.2015 Se huominen sitten tuli ja meni… Se hetki ei sittenkään ollut niin kova. Itse asiassa se oli tämän kauden tähänastisista hetkistä hienoin. Asiakasryhmänä olivat englantilaisen hyväntekeväisyysjärjestön Northern Lights Children’s Charityn Lappiin tuomat 20 lasta. Näillä lapsilla on joku sairaus, jonka vuoksi heillä on elinaikaa enää rajoitetusti. Kun katseli ja kuunteli noita ilosta hihkuvia lapsia, omat huolet kutistuivat olemattomiin. Reessä naurettiin ja koiria kiiteltiin hyvästä työstä. Lumipallot lentelivät, pikkukoirat saivat rapsutuksia innokkailta lapsilta, joista jotkut kertoivat kotona olevista lemmikeistään. Kaikki lapset saivat pienen pehmoketun lahjaksi ja pyysin heitä antamaan ketulleen nimen. Kilpaa kertoivat nimiä, kun kävin kyselemässä. Siinä hetkessä ei ajateltu tulevaisuutta vaan otettiin ilo irti hetkestä. Sillä hetkellä, kun vilkutin ryhmälle hyvästit portilla, kyynel vierähti silmäkulmastani. Kaikkea hyvää noille lapsille, joiden ei ole tarkoitus nähdä aikuisuutta.

Iloisia ilmeitä

Joulu tuli ja meni

Tukka putkella juostiin joulun aika. Asiakkaita tuli ja meni. Punaisia poskia ja iloisia ilmeitä, Hyvän Joulun toivotuksia. Oma joulunvietto jäi jouluateriaan ja punaviiniin. Vapaapäiviä ei ole ollut kuin yksi koko sesongin aikana, mutta siitähän se sesonki tehty on.

Lisää asiaa taas kun ehdin istahtaa ajan kanssa koneelle…..

Missä kotini on?

Visiitti Koto-Suomessa

Lumimaisemista kohti etelää

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran ”etelässä” Kittilään muuton jälkeen. Reissu oli todellinen pikakäynti. Lähdin maanantaina aamupäivällä ja palasin keskiviikkoiltana. Kahden ajopäivän lisäksi olin siis yhden päivän perillä ja silloinkin ajoin reilu pari sataa kilometriä. Lähtiessäni Könkäältä, oli päivä jo pitkällä. Perillä Heinolassa olin puolen yön aikoihin. Pikaisesti vaihdettuamme kuulumiset kellahdin vanhempieni sohvalle ja uni tuli kyllä hetkessä.

Kuhmoinen - Jämsä - Vääksy

Seuraavana päivänä starttasin kohti Kuhmoisia, sillä mieleen oli tullut useita tavaroita, joilla olisi käyttöä talven aikana. Matkalla mietin, miltä mahtaa tuntua käydä talossa, joka on ollut kotini lähes 20 vuotta. Tunnenko kenties koti-ikävää? En siis ole taloani myymässä, vaan palaan sinne takaisin syksyllä ja elämä jatkuu entiseen malliin. Ajaessani pihaan, en joutunut minkään tunnekuohun valtaan, vaan oikeastaan kävin vuokralaisellani kylässä. Keräsin listaamani tavarat ja jatkoin matkaa. Olin kuvitellut, että tunnen edes pientä haikeutta lähtiessäni, mutta niin ei käynyt. Kävin vielä Kuhmoisissa tutulla maatilalla hakemassa olkia koirien koppeihin. Oljet kun ovat kiven alla Lapissa. Kun auto pakattiin kattoa myöten täyteen, oli mukana 27 paalia. Kyllä koirat tulee olemaan innoissaan.

Viimeisiä tähtiä

Sitten suuntasin Jämsään moikkaamaan maailman parhaita työkavereita. Vastaanotto oli lämmin ja sydämellinen. Ihastelin Jämsän ammattiopiston viimeisiä joulutähtiä. Niiden lähdettyä juhlistamaan joulua ihmisten koteihin, huoneet kylmenevät ja yksi aikakausi päättyy. Edessä on suuret haasteet. Ei minua ole kokonaan unohdettu sentään. Olipa yksi työkaveri nähnyt minusta unta muutama päivä aikaisemmin. Toivottavasti se uni ei ole (ainakaan kokonaan) enneuni. Paluumatkalla Heinolaan, poikkesin vielä äitini luona, joka asuu Vääksyssä.

Takaisin pohjoiseen

Tihkusateinen aamu ja matka takaisin alkaa

Toisen Heinolassa vietetyn yön jälkeen suuntasin Transportterin keulan kohti pohjoista. Matka kului joutuisaan. Iin kohdalla jopa liian joutuisaan, sillä pääsin poliisin kamerakuvaan. Tuloksena oli onneksi vain kirjallinen huomautus.

Matka kestää kokolailla kellon ympäri ja ajellessa on aikaa miettiä asioita. Kolmeen vuorokauteen mahtui reilu 2000km ajoa ja käynti tämänhetkisen elämäni tärkeimmissä paikoissa. Pitkään pohdin tämän blogipäivityksen otsikoksi laittamaani kysymystä….. Missä kotini on?

Elämäni paikat

Heinola oli pitkään kotikaupunkini ja vanhempani asuvat edelleen siellä. Siihen kaupunkiin liittyy monet muistot lapsuudesta, nuoruudesta ja itsenäistymisestä. Silti se ei enää ole minulle koti, vaikka siellä onkin mukava käydä.

Kuten jo mainitsin, en tuntenut tulevani kotiin, kun kurvasin Kuhmoisten taloni pihaan. Siihen paikkaan olen laittanut itsestäni valtavan paljon ja tehnyt siitä oman näköiseni. Varmaan tunne omasta kodista palaa, kun tämä vuoden irtiotto on ohitse. Toivottavasti niin!!

Nyt asun Kittilässä, Könkään kylässä, mukavassa omakotitalossa. Koirilla on hyvät tarhat ja pihasta pääsee ajamaan valjakolla. Mutta onko tämä kotini? En oikein osaa käyttää sitä sanaa tästä paikasta, vaikka täällä kovin viihdynkin. Koti on vahva sana. Se, että joku paikka tuntuu kodilta, vaatii monia asioita. Nyt ne kaikki asiat eivät ole vielä kasassa. Hieman tunnen olevani vieraana talossa, jossa asun.

Kysymys jää ilman vastausta

Nämä kukat muistuttavat ihanista työkavereista. KIITOS!!!!

Kaikki nämä kolme paikkaa ovat merkittäviä ja ehkä joku päivä voin jälleen sanoa olevani kotona. Sitä odotellessani elän tätä vaihetta elämässäni ja tykkään siitä ihan valtavasti. Lunta on reilu 30cm ja maisema huikaisevan kaunis. Tänään otin jälleen yhden askeleen kohti ”lappilaisuutta”, sillä pihaan ilmestyi moottorikelkka. Olen nyt siis ensimmäistä kertaa kelkan omistaja. Huomenna lähden kokeilemaan sitä. Sitä ennen on painettava pää tyynyyn ja maltettava tehdä päivä töitä.

Että tuommoinen tupsahti pihaan

Lisää taas kun maltan istahtaa koneen ääreen…

Syksy kääntyy talveksi

Selitystä, selitystä ;)

Niin siinä sitten kävi, että päivät ja illat täyttyivät kaikenlaisesta touhusta eikä blogille löytynyt aikaa. Kerron nyt tiivistetysti viime viikkojen tapahtumista, jotka koostuvat pitkälti koulu- ja huskypuistoasioista.

Opiskelua

Viime viikkojen aikana on opiskeltu venäjää ja kustannuslaskentaa. Eipä ihme, ettei mitään erikoista kirjoituksen aihetta ole ollutkaan. Myös matkailulainsäädäntöön on tullut perehdyttyä. Huippuhetkiä ovat olleet ruokatunnit. Levi-instituutissa on ehdottomasti parhaat ruuat, mihin olen koulussa törmännyt.

Syyslomaa ja revontulia

Revontulia Huskypuiston yllä

Viikko 42 oli syyslomaa ja päivät meni koirien kanssa touhutessa ja apuhommissa Huskypuistossa. Muu henkilökunta piti vähän lomaa ja hoitelin sen aikaa putiikkia. Noihin aikoihin oli melko komeita revontulia ja pari kertaa innostuin opettelemaan niiden kuvaamista.

Apuna kuvaamisessa oli Taigo-poro. Tosin siitä oli enemmän haittaa kuin apua.

Lähtötilanne. Työ alkoi purakamalla vanha.

Näyttöjä

Aina kun aikaa liikeni, yritin saada eteenpäin näytöksi kaavailemaani rakennusprojektia.

Ideana oli rakentaa lähtöalueelle uusi valjakoiden ohjaus ja kiinnitysrakennelma.

Tällainen siitä sitten tuli

Syksyn aikana oli tarkoitus tehdä myös asiakaspalvelun näyttönä ns. visiittikierros Huskypuistossa. Asiakkaiksi tuli espanjalainen pariskunta, joten näyttö tuli tehtyä englannin kielellä. Molemmat näytöt menivät läpi. Nyt pitäisi miettiä seuraavia projekteja ja näytettäviä osioita. Pian alkaa työssäoppiminen ja tositouhut, kun sesonki pyörähtää kunnolla käyntiin.

Mukava tapaaminen

Marraskuun alussa oli muutama päivä itsenäistä opiskelua ja päivät meni Huskypuistossa viikonlopun valmistelussa. Maanantaina avuksi tuli entinen työkaverini, nykyinen LIVIAn opettaja Reija Kivelä. Olipa mukava nähdä pitkästä aikaa. Reija oli opettajan työelämäjaksolla ja samalla kartoittamassa mahdollisia työssäoppimispaikkoja Lapissa. Hänestä oli myös iso apu askareissa. Lämmin kiitos Reijalle!!!

Osasto Levikauden avajaisissa

Levin talvikauden avajaiset

Lauantaina 7.11 juhlittiin Levin talvikauden avajaisia. Huskypuistolla oli osasto avajaisissa. Mukana meidän ihmisten lisäksi oli vanha johtokoira siperianhusky Aapo, koirasudet Morgan ja Salla sekä japaninpystykorva Omar. Esiintyminen ja ihmisten moikkaaminen kaikilta ihan nappiin. Nuori Morgan käyttäytyi rauhallisesti ja varmasti ylittäen kaikki odotukset. Illalla juhlittiin kauden aloitusta nenäpäivägaalan muodossa Hullu Poro-areenalla.

Avajaislavalla

Vähän ensin Ropia jänskätti, mutta kun se pääsi vauhtiin, niin johan meno muuttui.

25v. asiakaspalvelua takana

Ei juhlat siihen päättyneet. Seuraavana päivänä oli Huskypuistossa Avoimet Ovet ja samalla 25v-tapahtuma. Omista pennuista Ropi (7 viikkoa) aloitti työuransa söpöstelemällä asiakkaille. Se oli ihan luonnonlahjakkuus siinä.

Tämän viikon alussa satoi ensilumi. Lunta on kirjoitushetkellä n.20cm ja lisää tulee. Maisema valostui ja mieliala nousi sen mukana. Siitä ja toisestakin iloisesta asiasta kuitenkin lisää vähän myöhemmin.

Syksyn tuulet puhaltaa

Maaruskan parasta antia, riekonmarja

Viime viikkoon mahtui monenlaista puuhaa pentujen lisäksi. Kelit ovat selvästi viilentyneet ja lehdet putoavat puista. Puuruskasta ei ole pian kuin muisto jäljellä. Tänä aamuna oli jo maa hiukan kuurassa ja tarhassa kevyt riite vesikupissa. Viikko oli kiireinen, mutta jälleen kaikin puolin mukava.

Väinö kasvaa kovaa vauhtia

Puuhaa Huskypuistossa

Fredi on kelonut jo sarvensa

Ehdin käydä vähän puuhastelemassa Huskypuistossakin. Muutamien asiakasryhmien lisäksi

suunniteltiin syksyn viimeisiä projekteja ja nyt pitäisi vaan järjestyä aikaa niiden tekemiseen. Onneksi syysloma lähestyy. Kesällä saapuneiden eläinten, parin ketun ja supin pentujen kanssa on tehtävä tuttavuutta aina kun aikaa siihen löytyy.

Mikki ja Emilia ovat jo lähes valkoisia

Pallas

Vanha perinteinen hotelli Pallas

Koulun puitteissa poikkesimme pikaisesti Pallaksella.
Tällä kerralla tutustuimme vain luontokeskukseen ja ihastelimme tunturia alhaalta käsin. Kummasti tuli mieleen ne Hetta-Pallas-patikoinnit, jotka tein monia vuosia sitten. Joskus sinne on vielä päästävä.

Sinne katoaa Suomen vanhin merkitty patikointireitti tunturiin

Harriniva

Takaisin päin tullessa poikkesimme Harrinivan koiratarhoilla. Kyseessä on Suomen suurin (jopa maailman suurin) koiratarha. Koiria siellä on noin 420.

Harrinivan tarhoja

Juhlaa..

Johtosusi!

Perjantaina sain tekstarin veljeltäni. Olivat tulleet viettämään viikonloppua Leville. Olipa mukava nähdä heitä. Suurin yllätys tuli kuitenkin Huskypuiston taholta. Reijo ja Johanna kutsuivat viettämään iltaa kodalle syksyn kunniaksi. Heillä olikin yllätys takataskussaan. Sain upean lahjan kesällä olleen synttärin johdosta sekä tervetulotoivotuksen remmiin. Olin ihan puulla päähän lyöty yllätyksen johdosta. Nyt ei ole rakennushommat työkaluista kiinni!! 

Kyllä kelpaa näillä välineillä rakentaa

Tuhannesti kiitoksia Huskyparkin väelle ikimuistoisesta yllätyksestä!!

Pentuja

Viime viikon kuulumiset tulee vähän viiveellä, kun jutun aiheita joutui vähän odottamaan. :)

Elämä edessä

Pohdintaa

Pentuja vai ei? Kas, siinäpä kysymys. Omiin periaatteisiini kuuluu, että teetän pentuja vain, jos itselläni on tarve lauman kasvattamiseen. Myyntiin en halua pentuja kasvattaa. Siitä pitää kyllä muut huolen. Niinpä punnitsin asioita melko pitkään. Edellisestä pentueesta vuosi sitten sain vain yhden pennun. Laumani ikääntyy ja vanhemmat papat ovat jo poistuneet työkäytöstä, vaikka pientä huviajelua vielä kestävätkin. Jos aion jatkaa työhommia koirieni kanssa, on tarpeen turvata tulevaisuus.

Valintoja

Omasta laumasta oli selvää, kuka olisi tuleva emä. Jolskun tytöistä Toskal oli helppo valinta. Isää joutuikin miettimään hieman pidempään. Omasta laumastani en sille urosta löytänyt, joten se piti etsiä jostain muualta. Hiihtolomareissulla Levin Huskypuistossa (Kennel Polar Speed) katselin uroksia sillä silmällä. Suurin osa Reijon koirista on kovin läheistä sukua Toskalille (mm. 10 serkkua). Olin jo etukäteen miettinyt muutaman uroksen, joihin halusin tutustua paremmin.

Polas Speed Galevi

Veljekset puntarissa

Viikon aikana olivat ajatukset selkiytyneet ja vaihtoehtoja oli enää kaksi; veljekset Galle ja Galevi. Molemmat johtokoiria (Velipoika Ginga muuten juoksi Iditarodin viime talvena Isabelle Travadonin valjakossa). Galle oli rakenteeltaan mielestäni parempi, mutta pidin erityisesti Galevin liikkeestä valjakossa. Lopullisen valinnan tein luonteen perusteella. Galevista ei voi olla pitämättä. Iloinen ja sosiaalinen, sellainen omituinen höpöttäjä kun se on. Galevi lähti siis matkaamme, etelän lomalle. Se oli koko ajan helppo koira tarhassa.

Galevi etelän lomalla.

Pari päivää jäljellä

Synnytyksen aika

Askartelin kopinkin, jossa pentulaatikko sisällä.

Kolme uutta lauman jäsentä

Toskalin juoksu alkoi aika myöhään ja ehdittiin muuttaa Könkäälle ennen kuin synnytyksen aika tuli. Reilu kolme viikkoa Jolskun kuoleman jälkeen sen tytär synnytti kolme uutta lauman jäsentä. Synnytys ei taaskaan mennyt ihan oppikirjan mukaan ja jouduttiin hakemaan hiukan lisäpotkua oksitosiinin muodossa, mutta onneksi sen suuremmilta ongelmilta vältyttiin. Tosin yksi ylimääräinen eläinlääkärireissu ja vähän muutakin jouduttiin tekemään eläinlääkärin virhearvioinnin takia.

Tuhinaa pentulaatikossa

Pennut on vielä sisällä ja muuttavat uuteen koppiin, kunhan vähän kasvavat. Pennuista yksi on pikkuinen tyttö ja kaksi isompaa jäbää. Toisen uroksen hengitys rohisee ja tilannetta seurataan. Kaikki kuitenkin syövät ja liikkuvat ponnekkaasti. Toskal makailee tuossa vieressä pentujensa kanssa ja rauha on maassa tällä hetkellä. 

Terveiset pentulaatikosta