Viimeinen päiväretki

Viimeisen kerran tunturiin

Oloksen tuulimyllyjä

Porot makoilivat huipulla. Vain sarvet näkyi.

Kirjoitan tätä tihkusateisena aamulla. Huomenna tähän aikaan olen jo matkalla kotiin. Niin se melkein vuosi vierähti. Niitä tuntoja kirjoittelen myöhemmin. Pari päivää sitten tein vielä viimeisen päiväretken. En ottanut yhtään koiraa matkaan, vaan kävin ihan itsekseni nauttimassa maisemista ja miettimässä asioita.

Olokselle karvamaksaruohoa metsästämään

Hillat olivat jo yllättävän suuria 

Vanhana maksaruohokeräilijänä en voinut ohittaa mahdollisuutta nähdä Suomen luonnossa erittäin harvinaista lajia, jota kasvaa vain kahdessa paikassa, nimittäin karvamaksaruohoa. Toinen paikoista on Muonion Olostunturilla ja sinne ei ole kuin hujaus autolla. Niinpä kamera ja eväät päiväreppuun ja menoksi…vielä kerran.

 

Myös riekonmarjojen raakileet olivat jo melkein täysikokoisia.

Pieni, mutta niin sievä

Löytyihän se!!

Oloksella oli hiljaista. Vain kolme poroa märehti huipulla ja kapustarinnat viheltelivät kaihoisasti. Tiesin ettei parisenttisen kasvin löytäminen tapahdu hetkessä ja sainkin sitä tovin hakea. Lopulta löysin noin kymmenen yksilön esiintymän. Olipa se jopa kukassa jo.  Kuvien ottamisen jälkeen istuin tovin kalliolla ja ihastelin maisemia. Taisi muutama kyynelkin vierähtää. Lähestyvä tumma pilvi ajoi alas tunturista, mutta päivä oli vasta aluillaan.

Siinä koko esiintymä, minkä löysin

Pyhäjoen polku

Pyhäjoen kuohua

Sitten hieman erilaisiin maisemiin. Lappilaisittain erittäin rehevällä joenvarsialueella olin käynyt kauan sitten. Siispä katsomaan, vieläkö kotkansiivet kasvoivat lehdossa. Polulla en nähnyt yhtään ihmistä, mutta eläimiä vilahteli pyypoikueesta sammakkoon. Kotkansiivetkin kasvoivat rehevinä paikallaan.

Mahtavat kotkansiivet

Eipä voisi vesi enää kirkkaampaa olla.

En ihan ehtinyt pussaamaan, kun loikki karkuun.

Ei mikään harvinainen, mutta niin herkkä tähtitalvikki

Tarkaan kun katseli, löytyi herttakaksikkokin

Niitty

Ahonoidanlukko nousussa

Polku kiertää myös niityn kautta. Niityllä on laidunnettu karjaa aikanaan. Nyt sitä pidetään auki ihmisvoimin. Löytyipä sieltäkin kasvilaji, jota en ollut aiemmin nähnyt. Ahonoidanlukko oli vasta nousemassa, mutta hyvin jo tunnistettavissa.

Niittyä

Päiväkahvit tulella

Punainen hiekka

En ollut koskaan käynyt Pallasjärven punaisella hiekalla. Pitihän se nähdä ja niinpä suuntasin sinne keittelemään päiväkahvit ja syömään eväät. Hiekka oli punaista ja vesi kirkasta. Sitten olikin jo aika ajella takaisin ruokkimaan koirat ja siivoamaan tarhat.

Pallasjärven punaisella hiekalla

Hiekkarantaa

Viimeinen päivä

Nyt tavarat on jo melkein pakattu. Pari asiaa vielä hoidettava ja loput tavarat pakattava. Kaikkia en saa tällä kerralla menemään, joten heinäkuun aikana täytyy vielä poiketa. Huomenna kotiin…

Hetta-Pallas

Vanhoja muistoja verestämään

Bianca Pyhäkurussa valmiina ekaan kunnon nousuun.

Maanantaina aamupäivästä mietin, mitä tekisi. Hieman sateista keliä luvannut, eikä kämpillä istuskelukaan houkutellut. Niinpä päätin pakata rinkan jälleen ja lähteä verestämään vanhoja muistoja Suomen vanhimmalle merkitylle patikkareitille Hetta-Pallakselle. Jo iltapäivällä klo 16.30 olin Biancan kanssa Hetassa valmiina ensimmäiseen nousuun. Mitään sen kummempaa tavoitetta vauhdista ei ollut. Fiiliksen ja kelin mukaan päätin edetä. Pyhäkurussa tankkasin juomapullot ja lähdin nousemaan ensimmäiselle huipulle, Pyhäkerolle.

Pyhäkero

Pyhäjärvi tunturissa. Yksi lempparipaikoistani tuolla reitillä.

Kiiruna nuonon edessä,

Nelijalkainen matkaseura

Matkaseuraksi otin Biancan, joka on rauhallinen ja helppo koira. Se kantoi samaa reppua kuin Tinka kesällä 2005, jolloin kävelin reitin viimeksi. Biancaa olin opettanut jo muutamalla päiväretkellä kävelemään vetämättä alamäissä, joissa se oli kytkettynä kaulapannasta. Ylämäissä siitä sai vetoapua mukavasti. Teltassa se nukkui rauhallisesti ja ihmisiin sekä muihin koiriin se suhtautui rauhallisesti, jopa välinpitämättömästi. Silti se oli ystävällinen ihmisille, jotka sitä halusivat silitellä. Ihan mainiota matkaseuraa.

Alamäessa maltillisesti

Koira tunturissa

Rauhallinen telttakoira

Vaikka Bianca on monesti kotipihassa vapaana, pidin sen tietenkin kytkettynä koko matkan tauot mukaan lukien. Kansallispuistoalueella koirien irti pitäminen on kielletty. Lisäksi on koirien kiinnipitoaika. Tunturissa liikkuu myös muita koiria, lintuja poikasineen, poroja ja ihmisiä, jotka eivät välttämättä pidä koirista tai jopa pelkäävät niitä. Terveen järjen käyttö on siis myös suotavaa

Koira kiinni Kansallispuistossa

Harmi kun jotkut vieläkin juoksuttavat koiriaan irti tuolla. Yksi isokokoinen uroskoira oli eräillä matkalaisilla irti lähes koko ajan. Toivottavasti kiirunaemo sai sen harhautettua poikastensa luota lennellessään koiran edessä huutaen. Lisäksi näin parin ihmisen pakenevan irrallaan juoksevaa koiraa kotaan. Tuollaiset ääliöt pilaavat muidenkin koiranomistajien maineen. 

Ensimmäinen yö

Vaatteiden kuivatusta

Ensimmäinen yö vietettiin Sioskurussa. Siellä kasasin teltan pikavauhtia, sillä pysähdettyämme mäkäräiset kävivät joukolla kimppuun. Niitä olikin ilma sakeana. Aamulla keittelin teltalla aamukahvit ja –puurot. Matkaa jatkettiin tihkusateisessa kelissä. Päivällä alkoi sataa lisää. Muutama kunnon kuuro kasteli kamppeet ja niitä pysähdyin kuivattelemaan Hannukurun kodalle. Lounaan ja lepohetken jälkeen päätin vielä jatkaa matkaa.

Toinen yö

Lumikerolla hienossa kelissä

Suaskurun kodalla vaatteet olivat uudestaan läpimärät. Vitsailin lähtiessä, että tosinainen ei sadekamppeita kaipaa. Joo, todellakin kaipasin. Suaskurun kodalla ripustin vaatteet uudestaan kuivamaan. Suunnittelin vielä jatkaa Nammalakuruun samana iltana, mutta puettuani märät housut ja takin päälle, mieli muuttui. Toisaalta takana siltä päivältä oli jo 19km, joten teltta pystyyn ja unta palloon. Seuraavana aamuna kamppeet oli jälleen kuivat ja mukavat pukea päälle. Kelikin oli selkeä ja heti ensimmäisellä huipulla, Lumikerolla oli vähennettävä vaatetusta.

Valoa ja varjoa. Hienoja hetkiä ja mietteitä kaikessa rauhassa.

Koiran kanssa on hyvä nukkua teltassa...

...ja muutenkin rauhassa keitellä aamukahvia.

Vettä riitti tunturissa. Purojen vesi oli kirkasta ja maistui hyvälle.

Lintuja

Kiirunaemo ja poikanen

Tunturikihu

Matkalla näin ja kuulin tavallisia ja vähän erikoisempiakin tunturin siivekkäitä. Kuruissa lauloi sinirinnat ja rastaat. Vieläpä jokunen riekkokin innostui käkättämään aamutuimaan. Tunturissa kuuluvimmat lajit olivat niittykirvinen, kapustarinta ja kivitasku. Tunturikihuja oli useita. Kiirunoilla oli jo poikaset. Näin kaksi poikuetta, jotka toivottavasti selvisivät irti juosseen koiran hampaista. Yllättävin havainto oli punakuiri, joita oli pari. Ne lentelivät ja varoittelivat äänekkäästi.  

Punakuiri

Kapustarinta

Alas tunturista

Liesu

Matkaa Suaskurusta Pallakselle kertyy noin 22km. Se sujui reippaasti yhden pysähdyksen taktiikalla. Nammalakurussa pidettiin lounastauko ja Bianca sai rapsutuksia helsinkiläisiltä eläkeläismummoilta. Hauska porukka kerrassaan. Tällä kertaa en juurikaan jäänyt kasveja kuvailemaan. Liesu kiinnitti huomion heleän vihreällä värillään ja se piti ikuistaa.

Pallas hotelli näkyvissä

Päätepiste

Palauttava ohrajuoma

Pian jo Pallashotelli tuli näkyviin. Pihalla mäkäräiset jälleen alkoivat kiusata Biancaa. Pihassa oleskelevat porot juoksivat ötököitä pakoon koko ajan ympäri rakennuksia. Itse otin hyvin ansaitun kylmän oluen (tai oikeasti kaksi). Biancalle tarjoiltiin vettä ja herkkutikku ulkoterassille. Loistava palvelu Pallashotellilla. Kyytiä odotellessa heitin makuupussin Biancan päälle. Sen alla mäkäräiset jättivät sen rauhaan. Bianca osasi ottaa hyödyn irti suojasta ja tyytyi kurkkimaan ohi juoksevia poroja sen alta.

Bianca mäkäräisiltä suojassa

Koko matkaan meni 2 vuorokautta ja 1,5 tuntia. Mukava reissu. Reitti on helppo ja mielenkiintoinen tuntureineen ja kuruineen.